Lauantai 4. helmikuuta.
Nimipäivää viettää Armi, Ronja

Seurakunnan salaisuus - Miten yhdistää toisiinsa Raamatun kuvaus seurakunnan taivaallisesta todellisuudesta sekä omasta arkisesta seurakunnasta uskovineen

Miksi Jumalan valtakunta ei tule sellaisella voimalla, että kaikki sen vastaansanomattomasti näkisivät ja tunnistaisivat? Tätä tematiikkaa taisivat myös fariseukset pohtia, Nina Kakriainen kirjoittaa.
Miksi Jumalan valtakunta ei tule sellaisella voimalla, että kaikki sen vastaansanomattomasti näkisivät ja tunnistaisivat? Tätä tematiikkaa taisivat myös fariseukset pohtia, Nina Kakriainen kirjoittaa.

Nina Kakriainen 

 

Joskus uskoontulon yhteydessä voi olla helppoa ottaa vastaan Jeesus ja hänen anteeksiantonsa, mutta seurakunnan rooli jää ymmärtämättä. Siitäkin huolimatta, että Raamatussa vastaansanomattomasti sanotaan näin: Jumala on luonut ja tarkoittanut meidät yhteyteen toinen toisemme kanssa, ja siinä yhteydessä me muutumme ja kasvamme. 

 

Yksin vai yhdessä? 

Philip Yancey kuvaa omaa kipuiluaan seurakunnan kanssa jotenkin näin: ”Käänsin selkäni seurakunnalle joksikin aikaa, koska löysin sieltä niin vähän armoa. Palasin, koska en löytänyt sitä mistään muualta.” Yanceyn sanoissa on jotakin tunnistettavaa, sillä seurakunnan elämä tulee niin arkiselle tasolle, että se kaikkein selkeimmin paljastaa uskovien keskeneräisyyden, luonteen särmät ja rosoisuuden. 

Jos me jokainen uskova sen sijaan eläisimme uskoamme todeksi omassa kuplassamme – vailla toisia ihmisiä, vain tutkien Paavalin ja muiden hengellisten nerojen syvällisiä opetuksia – olisi helppo alkaa pian pitämään itseä hengellisesti kasvaneena ja täyden mitan saavuttaneena. Mutta kun astumme omalta saareltamme toisten uskovien keskelle, tulemme hyvin nopeasti huomaamaan oman hengellisen vajaamittaisuutemme.

 

 

      Omassa kuplassa on helppo

      pitää itseä hengellisesti kasvaneena.

 

Seurakunta on Raamatun suuri salaisuus; se on Jumalan ja Kristuksen kuningasvallan keskus maailmassa sekä kappale aikojen lopulla ilmestyvää Jumalan valtakunnan todellisuutta. Tämän salaisuuden ihastelemiseen Paavali käytti koko elämänsä, ja näyttää siltä, että mitä pidempään Paavali vaelsi, sitä syvemmälle hän salaisuuteen sukelsi ja sitä kirkkaammin hän sen myös näki. 

Paavali myös teki kaikkensa välittääkseen tuon saman näkymän muille uskoville, sillä hän puhuu toistuvasti kirjeissään seurakunnan kohdalla suuresta salaisuudesta, Jumalan kätketystä viisaudesta, suurenmoisesta toivosta sekä osaksemme määrätystä kirkkaudesta.1 

Miten voisimme nähdä kuten Paavali ja löytää aarteen lähteelle? 

 

Uni patsaasta 

Todellinen näköalapaikka Jumalan valtakuntaan meille avataan Danielin kirjassa unen kautta, jonka Baabelin kuningas Nebukadnessar näkee pohdittuaan, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Hän näkee unta hirmuisesta kuvapatsaasta, jonka ruumis koostuu eri metalleista sekä savesta ja jonka kirkkaus on suunnaton. Kuninkaan katsellessa patsasta jostakin lähtee yhtäkkiä liikkeelle kivilohkare, joka iskeytyy suoraan patsaan jalkoihin niin, että se kaatuu ja hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi. Mitään ei jää jäljelle sen suuresta komeudesta, vaan tuuli puhaltaa pölynkin mennessään. Tästä pienestä kivestä sen sijaan kasvaa suuri vuori, joka täyttää koko maailman.2 

Selitys, jonka Daniel Jumalalta tälle unelle saa, on seuraava: patsaan kultainen pää tarkoittaa Babylonian kuningaskuntaa, jonka kukistuttua maailmannäyttämölle nousee kolme muuta valtakuntaa. Historia kertoo, että nämä olivat Persian, Kreikan ja Rooman valtakunnat, joista viimeksi mainitun aikana kivi singottiin tähän maailmaan. 

Selityksessään Daniel kertoo kuninkaalle, minkä alku tuo pieni kivilohkare on: ”Noiden kuninkaiden päivinä on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan, joka ei ikinä tuhoudu ja jota ei ikinä luovuteta millekään muulle kansalle. Se murskaa kaikki nuo muut valtakunnat ja tekee niistä lopun, mutta itse se pysyy ikuisesti.”3 

Kun sitten siirrytään Uuden testamentin alkuun, niin sekä Johannes Kastajan että Jeesuksen itsensä julistuksen ydinsanoma on se, että ”taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Jeesus Kristus syntyy maailmaan Rooman keisari Augustuksen hallitessa maailmaa, ja yhdessä viimeisistä vertauksistaan ennen kuolemaansa Jeesus kutsuu itseään kiveksi, jonka rakentajat hylkäsivät, mutta jonka varaan Jumala rakentaa valtakuntansa maan päälle. ”Siitä kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut huippukivi. Jokainen, joka tähän kiveen kaatuu, ruhjoutuu, ja jonka päälle se putoaa, sen se murskaa.”4 

Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus saavat aikaan sen, että maailmannäyttämölle syntyy ja tulee uusi valtakunta – taivasten valtakunta. Sen alku näyttää hyvin vähäpätöiseltä, vaikka pienessä kivessä onkin niin valtava voima, että se murskaa tuon suurenmoisen patsaan ja kaikki muut valtakunnat. 

 

Valtakunnan kasvu 

Matteuksen evankeliumin luku 13 sisältää useita vertauksia Jumalan valtakunnasta Jeesuksen itsensä kertomana. Luku alkaa kylväjävertauksella, jossa valtakunnan Sanaa kylvetään erilaisiin maaperiin, joissa sitten joko tapahtuu kasvua tai ei. Seuraavassa vertauksessa vihamies kylvää hyvän siemenen sekaan rikkaviljaa, ja sitten ovat vuorossa vertaukset sinapinsiemenestä, hapatteesta sekä aarteesta, helmestä ja nuotasta. 

Kaikki nämä Jeesuksen vertaukset Jumalan valtakunnasta tuovat esiin valtakunnan eri puolia. Nebukadnessarin unessa pienestä kivilohkareesta kasvaa suuri vuori, joka täyttää koko maan, ja jotakin samankaltaista on Jeesuksen vertauksissa, joissa Jumalan valtakunta on kuin sinapinsiemen ja hapate. 

Sinapinsiemen ymmärrettiin pienimmäksi ruokakasvin siemeneksi, eikä sitä maahan kylväessä ollut ollenkaan ilmeistä, millainen on sen lopputulos. Jeesus sanoo, että kun tämä pienen pieni siemen on kasvanut täyteen mittaansa, se on puutarhakasveista lopulta kaikkein suurin; siitä tulee puu, jonka oksille taivaan linnut tekevät pesänsä.5 

Samaa kasvun salaisuutta kuvaa Jeesuksen vertaus ”itsestään kasvavasta viljasta”, jossa mies kylvää siemenen maahan. ”Nukkuipa hän tai valvoi, öin ja päivin, siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä, miten.”6 Maassa tapahtuu ihme riippumatta inhimillisistä voimavaroista, ja se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa. Vielä tänäänkään, kaikesta edistyksestä huolimatta, tiede ei ole kyennyt selvittämään kasvamisen salaisuutta. Keinotekoista siementä, joka tuottaisi elämää – jossa olisi elämä – ei ole kyetty ”luomaan”. 

Jeesuksen käyttämä vertaus hapatteesta kuvaa puolestaan sitä, miten Jumalan valtakunta salatusti tunkeutuu maailmaan ja täyttää ja kyllästää sen: ”Taivasten valtakunta on kuin hapate, jonka nainen otti ja sekoitti kolmeen vakalliseen jauhoja, ja koko taikina happani.”7 Valtakunta on koko ajan salatusti aktiivinen, vaikkakaan sen vaikutus ei ole luonnollisin silmin nähtävissä. 

 

Sisäisesti meissä 

Miksi näin on? Miksi Jumalan valtakunta ei tule sellaisella voimalla, että kaikki sen vastaansanomattomasti näkisivät ja tunnistaisivat? Tätä tematiikkaa taisivat myös fariseukset pohtia, kun he kysyivät Jeesukselta valtakunnan tulemisesta. Jeesus vastaa heille, että Jumalan valtakunta ei tule silmin nähtävällä tavalla, niin että voitaisiin osoittaa sen olevan täällä tai tuolla. Sen sijaan Jeesus sanoo Jumalan valtakunnan olevan meidän keskellämme, meidän sisällämme.8 

Jumalan valtakunnan vaikutus alkaa aina sisäisestä sydämen muutoksesta, ja siksi se on ikään kuin huomaamatonta ja sille on helppo olla sokea. Kun Jeesus Kristus muuttaa sydäntämme, meissä alkaa virrata uusi elämä, joka alkaa hiljaisella voimallaan tehdä uutta työtä. Emme tiedä, miten se tapahtuu tai millaisen muodon se saa. 

Uudestisyntymässä meihin istutetaan Jumalan valtakunnan siemen, joka on alku jollekin suurenmoiselle ja jonka päämäärä on sama kuin Jeesuksella oli: me tulemme muuttumaan hänen kaltaisekseen ja perimään saman kirkkauden, ja me myös saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.9 

Paavali maalaa eteemme loistavan tulevaisuuden, jonka vuoksi kannattaa taistella: ”Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, sisäinen ihmisemme kuitenkin uudistuu päivä päivältä. Tämä hetken kestävä, kevyt ahdistuksemme tuottaa määrättömän, ikuisen kirkkauden meille, jotka emme kiinnitä katsettamme näkyviin vaan näkymättömiin, sillä näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia.”10 

 

Kädet mullassa 

Paavalin kirjeissä on yksi kenties närkästyttäväkin piirre. Kun hän ensin maalaa huikaisevat näköalat, avaa Jumalan ja Kristuksen salaisuutta ja avartaa uskovien sydäntä ottamaan sen vastaan, sitten hän ikään kuin likaa kätensä uudelleen ja palaa yläilmoista takaisin maan päälle. 

Näyttää nimittäin siltä, että kaiken kruununa Paavalin kirjeet sisältävät ohjeita, neuvoja ja kehotuksia seurakunnan arkiseen elämään ja etenkin uskovien keskinäisiin suhteisiin – perhesuhteisiin. Jumalan valtakunnan todellisuutta eletään todeksi arjen keskellä, kädet liassa, ja siksi siitä ikään kuin katoaa kaikki loiste ja vaikuttaa siltä, että nuo taivaalliset näköalat eivät voi olla totta. 

Paavali kehottaa toistuvasti uskovia palvelemaan, kunnioittamaan ja kärsimään toinen toistansa. Hän rohkaisee näkemään vaivaa yhteyden ylläpitämiseksi. Kirjeistä käy myös ilmi, että se selvästikin on äärimmäisen vaikeaa ja juuri se seurakunnan suuri kompastus, johon Jumalan vihollinen hyökkäyksensä kohdistetusti suuntaa. 

 

Kiviä Jumalan rakennuksessa 

Seurakunta on meille paikka, jossa elämme todeksi Jumalan valtakunnan todellisuutta yhteyden kautta toinen toisiimme, ja siinä yhteydessä Kristus kirkastuu. ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on keskinäinen rakkaus.”11 

Vaikka meillä olisi kaikki tieto ja viisaus ja hengelliset lahjat, mutta emme eläisi rakkautta todeksi arkisella tasolla suhteessa toisiin, olisimme vain kumisevia soittopelejä ilman todellista vaikutusalaa. Jumalan suunnitelma uskovan elämässä rakentuu ja toteutuu seurakunnan kautta, ja Jumala itse on siihen äärimmäisen sitoutunut. Me olemme kiviä Jumalan rakennuksessa ja osia hänen ruumiissaan, ja se vaatii ehdottomasti yhteyden tavoittelua ja elämistä jatkuvasta anteeksiannosta. 

”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan te olette samaa kansaa pyhien kanssa ja Jumalan perheväkeä, apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettuja, kulmakivenä itse Kristus Jeesus. Hänessä koko rakennus liittyy yhteen ja kasvaa pyhäksi temppeliksi Herrassa. Hänessä tekin rakennutte yhdessä muiden kanssa Jumalan asumukseksi Hengessä.”12 

 

Kirjoittaja on teologian maisteri ja pastori. 

 

 

Miksi Jeesus puhui taivaallisista vertauksin? 

Kun Jeesus puhui väkijoukolle Jumalan valtakunnasta, kerrotaan, että hän puhui ainoastaan vertauksin. Näin hän toi ”julki sen, mikä ollut salassa maailman perustamisesta asti” (Matt. 13:34–35). 

Vertauksissa maallinen kertomus ilmaisi taivaallista totuutta, sillä vertaukset sisälsivät salaisuuksia, joita ei voitu ilmaista millään muulla tavalla. Syy, miksi taivaallisia totuuksia kutsutaan salaisuuksiksi, on se, että kukaan ei voi oppia tuntemaan niitä, ellei Jumalan Henki anna siihen viisautta. 

Kun opetuslapset sitten ihmettelivät, miksi Jeesus puhui kansalle ainoastaan vertauksin, Jeesus antoi heille melko tylyltä kuulostavan vastauksen: ”Siksi, että teidän on annettu tuntea taivasten valtakunnan salaisuudet, mutta heidän ei ole annettu” (Matt. 13:11). 

Syy Jeesuksen vastaukseen löytyy siitä, että Jumalan valtakuntaan täytyy syntyä, jotta sinne voi päästä sisälle ja jotta sen voi nähdä. Näin ollen ulkopuolella olevat eivät saa, eivätkä voi, tuntea Jumalan valtakunnan salaisuuksia. He eivät ymmärrä totuutta, koska ovat itse sulkeneet siltä korvansa, ja siksi heiltä otetaan pois sekin, mikä heillä on. 

Jollei ihminen rakasta totuutta, hän ei myöskään saa elämäänsä totuuden siunausta.  

(NK) 

 

Viitteet: 1) vrt. Ef. 5:32, 1. Kor. 2:7,9, 2. Kor. 4:16–18, Fil. 3:20–21, Ef. 1:18–23. 2) Dan. 2:29–35. 3) Dan. 2:44. 4) Luuk. 20:17–18. 5) Matt. 13:31–32. 6) Mark. 4:26–27. 7) Matt. 13:33. 8) Luuk: 17:20–21. 9) 2. Kor. 3:18, Fil. 3:20–21, 1. Joh. 3:2. 10) 2. Kor. 4:16–18. 11) Joh. 13:35. 12) Ef. 2:19–22. 

 

UUTISET