Riippuvuuden orjuuttamat osa 2

Rikollinen elämäntapa koukuttaa. Kuva Shutterstock
Rikollinen elämäntapa koukuttaa. Kuva Shutterstock
Katu-, teetupa- ja vankilatyö sekä muu suoraviivainen ihmisten evankeliointi on olennainen osa herätyskristittyjen identiteettiä. Yleensä evankeliumi ja Jumalan apu myös kiinnostavat niitä, joilla on suuria vaikeuksia elämässään.

Niille, jotka tulevat uskoon päihde- ja rikosmaailmasta, uskoontulo merkitsee paljon suurempaa muutosta kuin niin sanotuille siivosyntisille. Sunnuntaina uskonratkaisun tehnyt opettaja tai kirvesmies voi mennä maanantaina työpaikalleen, todistaa uskostaan ja jatkaa elämäänsä lähes entiseen tapaan samassa sosiaalisessa viitekehyksessä kuin ennenkin.

Sen sijaan päihde- ja rikosmaailmasta uskoon tullut joutuu jättämään kokonaan sen elämän, jossa on elänyt. Mitä syvemmällä henkilö siinä maailmassa on ollut, sen suurempi muutos on. Pahimmillaan hän joutuu jättämään niin ystävänsä, elinkeinonsa, harrastuksensa kuin arkiset puheenaiheensakin. Muutos on yhtä suuri kuin jos tavalliselle suomalaiselle sanottaisiin, että hänen pitää muuttaa kamelinkasvattajaksi Qatariin.

Keskeneräisyys kuuluu asiaan

Erilaiset riippuvuudet, rikokset ja vankeus rikkovat aina ihmistä hyvin kokonaisvaltaisesti. Jos henkilö aloittaa päihteiden säännöllisen käytön 13-vuotiaana, hänen kasvunsa aikuiseksi keskeytyy. Kun hän raitistuu 33-vuotiaana, hän joutuu yhtäkkiä kohtaamaan ne
henkiset, sosiaaliset ja yhteiskunnalliset kasvuhaasteet, joihin hänen ikätoverinsa ovat saaneet totuttautua 20 vuoden ajan.

Siksi uskoon tulleiden kasvulle tulee antaa aikaa; pyhitys ja Kristuksen kaltaisuuteen kasvaminen ovat elämänpituinen prosessi. Esimerkiksi jos henkilö vapautuu päihteistä ja aggressiivisesta käyttäytymisestään, silti hänelle saattaa jäädä muita riippuvuuksia, arjen ja talouden hallinnan ongelmia, rikollisen alakulttuurin ihailua tai auktoriteettivihaa – aivan
samoin kuin uskoon tulleella opettajallakin voi olla työstettävää vaikkapa ylpeytensä, muukalaisvihansa tai ahneutensa kanssa.

Jos emme pysty hyväksymään keskeneräisyyttä itsessämme ja toisissamme, tuomitsemme,
loukkaannumme ja katkeroidumme helposti sekä petymme lopuksi Jumalaankin, kun asiat eivät muuttuneetkaan niin nopeasti ja yksinkertaisesti kuin luulimme.

Vankila rikkoo sisintä

Vuoden 2014 tilastojen mukaan keskimääräinen vankeusaika Suomessa on 10 kuukautta. Siksi esimerkiksi televisiosarjoissa esiintyvät vangit, jotka istuvat pitkiä tuomioita, eivät edusta ”keskivertovankia” – jos sellaista on olemassakaan.

Vankila rikkoo ihmistä siten, että vangin on omaksuttava vangin identiteetti voidakseen olla
osa yhteisöä. Vankilassa vallitsevat arvot ovat hyvin erilaiset kuin muualla yhteiskunnassa. Jos kuuluu vuosikausia yhteisöön, joka arvostaa muun muassa väkivaltaa, auktoriteettivihaa ja rikoksia, se jättää väistämättä jälkensä. Vankila vaikeuttaa sopeutumista takaisin yhteiskuntaan, sillä vankilassa opituilla arvoilla ei pärjää muurien ulkopuolella. Mutta jos
niitä ei sisäistä, ei pärjää muurien sisäpuolella.

Lisäksi yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneelle ihmiselle vankila voi olla se paikka, jossa hänet hyväksytään joukkoon ja otetaan vastaan sellaisena kuin hän on. Siellä on mahdollisuus kokea jonkinlaista veljeyttä ja toveruutta, vaikka todellisuudessa nekin
ovat vain kauppatavaraa.

Jotkut vangit omaksuvat tämän kulttuurin niin vahvasti, että he eivät pääse siitä lainkaan eroon. He pärjäävät vankilassa mutta eivät sen ulkopuolella. Näin on käynyt niille uskoon tulleille vangeille, jotka kohta vapauduttuaan palaavat takaisin vankilaan. Niissä tilanteissa
on hyvä muistaa, että niin kauan kuin Jeesukseen turvautunut ihminen ei kiellä Jeesusta,
meidän ei tule kyseenalaistaa hänen pelastustaan, vaikka elämänhallinta ei olisikaan kunnossa.

Arvot ovat päälaellaan

Vankien sisäisessä hierarkiassa rikokset määrittävät vangin aseman. Mitä useammin ja pidempään olet ollut vankilassa, sitä arvostetumpi siellä olet; eli mitä rikkinäisempi olet, sitä korkeammalle nouset. Hierarkian huipulla ovat henki-, väkivalta- ja  huumausainerikoksia tehneet ja alimpana seksuaalirikolliset, joita kaikkien kuuluu halveksua ja jotka ovat avointa riistaa kaikille. Tämä järkyttävä hierarkia perustuu väkivaltaan ja alistamiseen sekä tarpeeseen osoittaa, että joku on vielä huonompi kuin minä. Surullista on, että tämä sama rikkinäinen arvomaailma näkyy myös seurakunnissa,
sillä usein nostamme näkyvimmille paikoille juuri ne, jotka ovat tulleet uskoon hierarkian huipulta. Näin jopa vahvistamme sitä identiteettiä, josta näiden ihmisten pitäisi päästä eroon.

Perinteisesti vankilatyötä on tehty vankilassa, ja hyvä niin, koska vankila on hyvä paikka miettiä selvin päin oman elämän suuntaa. Joka vuosi noin 300 vankia tekeekin uskonratkaisun, mutta heistä vain harva löytää tiensä seurakuntaan. Siksi uskovien olisi hyvä ymmärtää, että tehdäkseen vankilatyötä ei tarvitse mennä vankilaan. Vankilakulttuurin sisäistänyt ihminen tarvitsee tukea nimenomaan vapautuessaan vankilasta.


Aivan samoin kuin Qatariin olisi helpompi lähteä kamelinkasvattajaksi, jos joku olisi ottamassa vastaan ja opastamassa uuden kielen, kulttuurin ja ammatin omaksumisessa,
myös vangin on helpompi palata yhteiskuntaan, jos hänellä on opastajia. Ellei tukea ole saatavilla, on suuri houkutus palata takaisin entiseen elämään.

Vankilatausta ei ole perusteltu syy vieroksua, väheksyä tai nostaa ihmistä esille  seurakunnassa. Vankilassa ollut ihminen kaipaa ihan tavallista arkista elämää, kuten kaikki muutkin. Suomessa suuri osa rikoksista tehdään päihtyneenä. Rikoksen tehneet ovat
selvin päin aivan samalla viivalla muiden kanssa: he kaipaavat ystäviä, työtä, rakkautta, kärsivällisyyttä, hyväksyntää ja merkitystä elämälleen.

Toiset meistä tarvitsevat enemmän tukea, toiset vähemmän – ja eri elämänalueilla. Kun tuemme toisiamme, toteutuu Paavalin kehotus: ”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa
nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa.”
(Ef. 4:1–2.)

Sakari PIhlaja, Vesa Rautasaari ja Risto Huttunen    






Sakari Pihlaja on toiminut 30 vuotta
vankilalähettinä sekä 25 vuotta
ammatillisena päihdetyöntekijänä
kristillisissä järjestöissä ja vankiloissa.












Vesa Rautasaari on Suomen helluntaiseurakuntien
vankilatyön yhteyshenkilö










Risto Huttunen työskentelee päihdekuntoutusohjaajana
Jyväskylän Kan-kodilla, joka on erikoistunut
vankien päihdekuntoutukseen




Mikä riippuvuus?


RIIPPUVUUS eli addiktio tulee latinankielisestä sanasta addicus, joka tarkoittaa jonkin valtaan joutunutta, esimerkiksi velkaorjaa. Aineisiin liittyviä riippuvuuksia ovat muun muassa alkoholi-, huume- ja lääkeriippuvuus. Toiminnallisia riippuvuuksia ovat puolestaan esimerkiksi työnarkomania, seksi- ja peliriippuvuus sekä ostelu. Muita riippuvuuksia voivat olla muun muassa ahdasmielinen uskonnollisuus, ihmissuhderiippuvuudet ja omistamisen
pakko.

 Lähde: Katto, T. 2016. Riippuvuudet-luentomateriaali.



51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja