Seurakuntatyössä
vammautuneet ovat
menetetty voimavara.
Siksi heidät tulisi hoitaa
työkuntoon.
Kun joku haavoittuu hengellisessä
toiminnassa,
hän yleensä vetäytyy sivuun
tai ryhtyy purkamaan sitä,
mitä on yhdessä toisten kanssa
aikaisemmin rakentanut. Edesmennyt
seurakunnan paimen
Uuno Palonen totesi aikoinaan,
että yleisön edessä me pastorit
taistelemme usein kuin leijonat,
mutta kotona itkemme kuin pienet
lapset. Tämä kuvaa varsin hyvin
monien Jumalan valtakunnan
työntekijöiden arkista todellisuutta.
Hengelliselle työlle on ominaista,
että se vaatii jatkuvasti vahvan
uskonhenkisen tunnevirityksen.
Jokainen tehtävä ja kontakti
edellyttää täydellistä keskittymistä
ja tunnelatausta. Kutsumustyö-
tä tehdään koko sydämellä ja persoonalla
– kaikki on pelissä mukana.
Työpäivät sisältävät suuria
odotuksia, ilon ja pettymyksen
kyyneliä, onnistumisia ja nöyryyttäviä
epäonnistumisia sekä
oman heikkouden ja vajavaisuuden
tuntemuksia. Tämä opettaa
näkemään inhimillisen raadollisuuden,
huolimatta siitä, että
”kaikki minä voin Hänessä, joka
minua vahvistaa” (Fil. 4:13).
Pastorin työpäivä täyttyy erilaisista
seurakunnan ihmissuhteisiin
liittyvistä jännitteistä, vaativista
sielunhoitotehtävistä ja
oman itsensä käyttökelpoisuuden
valvomisesta. Toisaalta elä-
mä opettaa ja rohkaisee näkemään,
kuinka vajavaisiin hengellisiin
rakenteisiin Jumala uskoo
läsnäolonsa siunauksen. Pastorikin
saa elää päivittäin Pyhän Hengen
uutta luovassa virrassa.
Monta tunnemyrskyä kokeneena
apostoli Paavali avaa sisintään
ja toteaa: ”Kuka on heikko, etten
minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa,
ettei se minua polttaisi?” Lisäksi
hän yltyy ”mieltä vailla olevan”
tavoin puolustautumaan kokemansa
arvostelun johdosta (2.
Kor. 11:17, 29).
Sielun haavat
Jumalan valtakunnan työssä pyritään
elämään toisia varten. Näin
siitäkin huolimatta, että oman yksityiselämän
sisältö on ehdottomasti
suurin voimavara ja menestystekijä
julistajalle. Esimerkiksi
pastorin kasvavien lasten elämä
on kaikkien nähtävissä, ja luonnollisesti
monet seurakuntalaiset
kommentoivat sitä mielellään.
Pastorin työssä menestymisen
mittareina pidetään usein uskoon
tulleiden ja uskossaan kasvaneiden
määrää. Työn tuloksia arvioitaessa
kysellään helposti, onko
työllä ollut pysyvää hedelmää.
Tämä tuntuu erittäin kipeältä silloin,
kun toiset tekevät arvioivia
päätelmiä. Jokainen julistaja pohtii
jossakin kutsumuksensa vaiheessa,
olenko minä lainkaan kelvollinen
tähän tehtävään.
Lentävä sanonta pastorien keskuudessa
kuuluu, että silloin on
mennyt hyvin, jos vaimo on vielä
mukana, kun pastori pääsee eläkkeelle.
Lausahdus kertoo siitä,
kuinka vaikeita prosesseja hengellinen
työ voi tuoda työntekijän
yksityiselämään.
Toisaalta pastorit lukeutuvat
myös julkisuuden henkilöiksi, jotka
eivät voi kätkeytyä yksityisyyteensä.
Yllättäen monet työntekijät
ovat saaneet kipeitä haavoja
sieluunsa juuri pastorien yhteisissä
tapahtumissa ja seminaareissa.
Tämä on tapahtunut useimmiten
tahattomien ylimielisten sanojen
ja ohikulkemisien seurauksena.
Eräs nuori työntekijä kertoi, ettei
kukaan tullut tervehtimään
häntä monipäiväisessä pastorien
ja vanhinten tapahtumassa. Hän
koki oman arvostuksensa ja työnsä
olevan merkityksetöntä juuri
siellä, mistä oli tullut työtoveruutta
ja arvostusta hakemaan.
Liian monia julistajia on nykyisin
vammautuneena tiepuolessa.
Laupiaan samarialaisen kertomukseen
viitaten papit eivät
ole ainoastaan kulkeneet julistajatoverinsa
ohi, vaan tämän kutsumuskin
on tullut huomaamatta
ryöstetyksi. Nuhtelu katkerasta
mielenlaadusta ei ole parasta sielunhoitoa
tällaiselle työntekijälle,
sillä siinä tehdään helposti loukkaajat
syyttömiksi ja loukkaantuneet
syyllisiksi.
Mahtoiko evankelista Kathryn
Kuhlmankin maistaa näitä tunteita,
kun hän totesi, että hän kokee
tuhat kuolemaa ennen puhujalavalle
nousemistaan. Häntäkin
arvosteltiin julkisesti menneistä
elämänvaiheista.
Jumalan tahto – vai ihmisten
ääni?
Jumalan toimeksiantojen toteuttaminen
välittämättä ihmisten
mielipiteistä ja vastatoimista on
kutsumuksen koetinkivi. Jumalan
palvelija joutuu vastaamaan
henkilökohtaisesti saamastaan
toimeksiannosta. Sen toteuttaminen
on harvoin itsestäänselvyys
omalle perhekunnalle ja seurakunnalle.
Perheen ja etenkin lasten
sitominen oman kutsumuksen
”alttarin sarviin” lienee vaikeimpia
koetuksia omaa kutsua
punnittaessa.
Mitä lienee Abrahamkin ajatellut
pantatessaan tietoa vaimoltaan
Saaralta, kun hän oli lähdössä
uhraamaan omaa poikaansa?
Ja millainen vammauttava vaikutus
tällä oli perheeseen?
Kun Elia pakeni Iisebeliä Karmelvuorelta
suuren voiton jälkeen,
hän löysi itsensä erämaasta
täysin masentuneena ja suorastaan
katkerana Jumalalle. Voisi
ajatella, että kyse oli valtavasta
sielun tyhjiöstä, jota Elia koki,
kun hän oli yksin pakenemassa
erämaahan. Hän pelkäsi jumalatonta
Iisebeliä. Elia voitti taistelun
kansakunnan siunaukseksi, mutta
jäi itse henkisesti Iisebelin lyö-
mäksi, ehkä orjaksikin. ”Voi minua
vammani tähden! Kipeä on
minun haavani; mutta minä sanon:
Tämä on minun vaivani, minun
on se kannettava”, valittaa Jeremia
(Jer. 10:19).
Ristiaallokosta eteenpäin
Julistajan sielu herkistyy havainnoimaan
ympäristön mielialoja
ainaisessa ihmissuhteiden ristiaallokossa.
Ennen kaikkea hän
tarkkailee, miten minuun itseeni
suhtaudutaan. Pelkkä katse saattaa
olla joskus haavoittavampi ja
vammauttaa pahemmin kuin hallitsematon
sanojen ryöppy. Katseeseen
ei voi tarttua samoin kuin
sanoihin.
Paavali rinnasti palvelutyönsä
tunkiolla olemiseen. Hän kantoi
sielussaan syviä haavoja, jotka uskonystävät
olivat häneen lyöneet.
Siksi hän toteaa: ”Mutta siitä minä
hyvin vähän välitän, että te minua
tuomitsette tai joku inhimillinen
oikeus; en minä itsekään tuomitse
itseäni, sillä ei minulla ole mitään
tunnollani, mutta en minä
silti ole vanhurskautettu, vaan
minun tuomitsijani on Herra” (1.
Kor. 4:3–4).
Paavali koki nöyrästi, ettei hän
ole syytön, mutta myös tiesi, että
hänen armahtajansa on Herra. Ei
haavoja ilman syytä.
Kuinka paljon olemmekaan
menettäneet herätysliikkeessämme
armoituksia ja yhteistä vaikutusvaltaamme
sen vuoksi, että
emme ole kyenneet hoitamaan
niitä vammoja, jotka ovat syntyneet
työtoverien kesken?
Meidän jokaisen hengellinen
käyttökelpoisuutemme edellyttää,
että mielemme on puhdas.
Silloin voimme nostaa puhtaat
kätemme ilman vihaa ja epäilystä.
”Yhden minä teen, minä unohdan
sen mikä on takana ja katson
siihen, mikä on edessä”, huudahti
Paavali ollessaan vankilassa Roomassa
(Fil. 3:13). Usein tähän prosessiin
tarvitaan myös työtovereita
auttajiksi.
On tärkeää, että tahdomme antaa
anteeksi, siunata, rohkaista
ja puhua hyvää toisistamme. On
myös tärkeää olla valmis kulkemaan
työtoverin rinnalla silloin,
kun näemme hänet vammautuneena
haavojensa tähden.