Mihin hyvä perustuu? - Jumalan käskyt ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia määräyksiä

Keskiajan lopulla syntyi ajatus, jolla oli kauaskantoisia seurauksia. Se sai jalansijaa erityisesti protestanttisissa kirkoissa ja toi mukanaan näkemyksen, jolla oli osansa ateismin leviämisessä. Muun muassa kirjailija C. S. Lewis kritisoi tätä näkemystä. Hän viittaa aiheeseen kirjassaan Mietteitä psalmeista koskien samalla vanhaan filosofiseen pulmaan. Lewis ohjaa meitä kristillisen etiikan perusteisiin. Erimielisyydet moraalin alueella juontuvat usein juuri tältä piilossa olevalta perusteiden tasolta.

Oikeanlainen jumalakuva on kaiken perusta, kirjoitti pastori A. W. Tozer. Hän jatkoi: ”Kun seurakunta vastaa väärin kysymykseen siitä, millainen Jumala on, turmeltuminen jatkuu tästä omalla painollaan.” Mielikuvilla on siis väliä. Samoilla linjoilla oli Lewis, jonka ajatuksiin pureudutaan seuraavaksi.

Jumala käskee jotain, koska se on hyvää.

Lewisin mukaan psalmit julistavat Jumalan antamien ohjeiden ja lakien olevan totta, oikeat ja totuus (Ps. 119:86, 142, 151, 160). Nykylukija voi miettiä, miten ihmeessä käskyt voivat olla ”totta”.

Lewis avaa ajatteluaan seuraavasti: Ennen 1600-lukua ajateltiin, että elämässä tulisi vallita järjestys, joka jäljittelee jumalallista järjestystä. Jumalallisten käskyjen ajateltiin heijastavan todellisuutta. Psalmisti näki Jumalan käskyjen perustuvan ”kaiken olevaisen olemukseen ja Jumalanolemukseen”. Käskyt kertovat siis asioiden todellisesta laidasta ja päämäärästä.

Lewis jatkaa: ”1700-luvulla oli hirveitä teologeja, joiden mielestä Jumala ei käskenyt tiettyjä asioita siksi, että ne olisivat oikein, vaan tietyt asiat ovat oikein, koska Jumala on niin käskenyt. –– Eräs sanoi jopa, että vaikka Jumala onkin käskenyt meitä rakastamaan häntä ja toisiamme, hän olisi aivan yhtä hyvin voinut käskeä meitä vihaamaan häntä ja toisiamme, ja viha olisi silloin oikein. –– Tällainen Jumala on itse asiassa pelkkä mielivaltainen tyranni. ––”

”Juutalaiset eivät tietenkään pohdi tätä abstraktein ja filosofisin käsittein. Mutta he ottavat asiassa oikean kannan hetkeäkään harkitsematta ja täydellisesti, tajuten sen kirkkaammin kuin itse tajuavatkaan. Herran totteleminen on oikein, mutta sen lisäksi he tietävät, että Herra itse on oikeamielinen ja vanhurskas. Hän käskee tekemään oikein, koska hän rakastaa vanhurskautta. Hän käskee hyvään, koska se on hyvää, koska hän itse on hyvä̈. Siksi hänen laeissaan on ”emet”, totuus. Ne ovat ilman muuta päteviä, luotettavia kuin peruskallio; nehän nousevat Jumalan omasta olemuksesta ja ovat siksi yhtä vankkaa todellisuutta kuin luomakunta, jonka hän on tehnyt.”

Lewis puhuu opista, joka tuo mukanaan tyrannimaisen jumalakuvan. Oppi kielsi juutalaisten ajatuksen, jonka mukaan Jumala käskee hyvää̈, koska se on hyvää̈ ja koska Hän on hyvä.

Juutalaiset näkivät käskyjen antavan pääsyn totuuden äärelle ja nousevan Jumalan olemuksesta.

Käsitys käskyistä vaikutti kuvaan Jumalasta. Jos Jumalan käskyt eivät perustu Jumalan ja luomakunnan olemukseen, tullaan omaksuneeksi kanta, jossa nähdään Jumalan määritelleen käskyt mielivaltaisen tahdon päätöksen perusteella. Tämä Lewisin vastustama kanta on nimeltään voluntarismi. Nimi tulee latinan tahtoa tarkoittavasta sanasta voluntas.

Käskyt ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia määräyksiä.

Lewis koski vanhaan euthyfronin dilemmaan eli pulmaan, jossa pitää valita kahden epätyydyttävän vaihtoehdon välillä. Sokrates ilmaisee tämän dilemman näin: ”Päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi, että jumalat päättävät niin?”

1200-luvulle asti kristillinen näkemys oli kallistunut lähemmäs ensin mainittua kantaa. Jumala käskee jotain, koska se on hyvää. Sitten tuli muutos.

Ensimmäisenä kristittynä ajattelijana Johannes Duns Scotus (1265–1308) yhdistetään

voluntaristiseen väitteeseen, että hyvä on hyvää, koska Jumala on päättänyt niin. Hän painotti, että on hyödytöntä etsiä syitä hänen käskyilleen. Lewis kritisoi tämän Scotuksen aloittaman mallin kannattajia.

Dilemman voluntaristisen vastauksen ongelma on, että moraali näyttää satunnaiselta. Jumala voi muuttaa mieltään ja vaatia epäinhimillisiä asioita. Ehkä juuri tämä oli se jumalakuva, jonka modernit länsimaat kieltäytyivät hyväksymästä.

Tällainen näkemys kristittyjen julistamasta Jumalasta tulee joskus esille aikamme ateistien väitteissä. Se myös kuvastaa Islamin käsitystä Jumalasta. Joidenkin mukaan kalvinismin ajatus, että Jumala on ennaltamäärännyt toiset kadotukseen, heijastaa voluntarismin jumalakuvaa.

Myös toinen vaihtoehto, eli ei-voluntaristinen vastaus vaikuttaa johtavan ongelmaan. Siinä Jumala alistuu jonkin itseään korkeamman säännöstön alle. Onko siis olemassa jokin oikean kriteeri ennen Jumalaa? Voluntaristinen näkemys tekee moraalista satunnaista, ja ei-voluntaristinen näkemys edellyttää jonkin sitovan Jumalaa. Mikä avuksi?

Ei-voluntaristinen kanta pääsee pälkähästä Lewisin jo mainitsemalla tavalla, eli osoittamalla, että käskyt perustuvat Jumalan olemukseen. Moraalinen hyvä ei perustu johonkin Jumalan ulkopuoliseen kriteeriin, mutta ei myöskään hänen satunnaiseen tahdon päätökseensä tai satunnaisesti määrittelemiinsä käskyihin. Moraalinen hyvä ja käskyt perustuvat siihen, kuka Jumala on, eli Jumalan luontoon. Käskyissä on täten myös jokin logiikka, jota voi pyrkiä ymmärtämään. Käskyt liittyvät siihen, millainen Jumala ja luomakunta on. Jumalan käskyillä on syynsä, vaikkemme aina näistä syistä meinaa heti kiinni saadakaan.

Kristinuskon mukaan Jumalan luonto näkyy siinä, millaiseksi hän on luonut maailman. Hänen käskynsä ovat kuin avain, jonka avulla luodun elämä loksahtaa uomaansa.

Käskyt ovat kaikkea muuta kuin satunnaisia määräyksiä. Jumalan käskyjen noudattaminen sopii ihmisyyteen. Ne palvelevat elämää ja ihmisen hyvää. Ne nousevat Jumalan hyvästä olemuksesta. Niitä kunnioittaessamme kiinnitymme todellisuuden vankkaan ytimeen, kaiken hyvän lähteeseen, kolmiyhteiseen Jumalaan.

Jarkko Lindqvist

Teksti on julkaistu aiemmin Paimen Plus -lehdessä 1/2021.