Monikulttuurinen musiikki

Monikulttuurisuus on sana, joka viime syksystä asti on ollut kovassa nosteessa medioissa. Sen rikastuttavuus ja tavoiteltavuus yhteiskunnassamme, jossa erilaisia kulttuureja on kohdattu tänne tulleiden pakolaisten myötä, on jakanut mielipiteitä suuntaan ja toiseen.

Monikulttuurisuuden vaikutuksista puhutaan nykyisin vakaumuksen äänensävyin, mutta usein heppoisin perustein. Keskustelussa vältetään etsimästä yhteistä ymmärrystä siitä, mihin mikäkin ilmiö pitkässä juoksussa johtaa. Puhutaan toisten ohi. Rakentavaan keskusteluun pääsy näistä irrallisista hokemista on haasteellista ympäristössä, jossa vannotaan yksisilmäiseen uskoon kaikkien kulttuurien hyvyydestä.

Ykkösenä yhteislaulun kulttuuri

Seurakuntamusiikkia voidaan arvioida ja tarkastella lähes samalla kaavalla. Monta kulttuuria on siinäkin läsnä. Onko moninaisuudelle tilaa? Onko erilaisuus tasapainossa seurakunnan musiikkiajattelussa? Vai onko omasta mielikulttuurista tullut johtotähti?

Hengellisen musiikin kentässä yksipuolisuutta voidaan ilmaista muinaisen kalastajan motolla: Minä tykkään kalasta ja vaimoni tykkää kalasta ja me tykkäämme kaikista niistä, jotka tykkäävät kalasta.

Seurakuntamusiikin kivijalka on yhteislaulu. Sen käytössä on vielä kasvunvaraa. Mikään ei yhdistä kokoontuvaa seurakuntaa niin kuin yhdessä laulaminen. Se on kokonaisvaltaista uskomme jakamista, täysillä tunteiden palolla siivitettynä.

Laulavalla seurakunnalla on paljon yhteisiä lauluja. Musiikkiväen haaste onkin taata laulettavien laulujen osaaminen tai tehdä ne tutuiksi. Mikään ei hämmennä yhdessä laulamisen vireyttä niin kuin tuntemattomat laulut.

Räppäämisen juuret

Esimerkki seurakunnan monikulttuurisuuden nykyisistä muodosta lienee räppääminen. Sen juuret voidaan juontaa hyvinkin lähihistoriasta. Vanhan kansan runonlaulannan ja räppäämisen välillä on hämmästyttävästi yhtymäkohtia.

Vuosisatojen ajan runolaulajien ammattikunta vaelsi ympäri isänmaatamme riimittäen kuulemiaan tarinoita ja ihmisten tuntoja. He olivat myötäeläjinä mukana kansan iloissa ja suruissa. Runomitta mahdollisti pitkienkin runojen mieleen painamista, ja runolaulannassa sävelpuoli sisälsi niukasti vaihtelua. Riimittämisen avuksi julkaistiin myös riimisanakirja.

Koulumaailmassa tunnettiin kuorolausunta. Rytmikorvan kehittäminen ja hyödyntäminen koettiin oppimisen kannalta hyvänä. Yhteisessä sykkeessä opittiin ulkoa runoja, kertomuksia ja muita tärkeitä asioita.

Nykyräppäämisessä taustoittava massiivinen musiikki sen sijaan on riski kuulolle.

Lasten musiikkikulttuurin raamit

Lasten musiikki syntyy yksinkertaisesta ja selkeästä ilmaisusta. Lapsi ei ole pieni aikuinen, joten musiikin lapsilähtöisyys on välttämätön elementti.

Lastenlaulujen lataus säilyy vuosikymmeniä mielen sopukoissa vahvana ja palauttaa oitis mielikuvat menneisyydestä tähän hetkeen: Jumala on jälleen Taivaan Isä, turvallinen ja rakastava. Lasten hengellinen musiikki edustaa pisintä juoksua ihmisen elämänkaaressa.

Monikulttuurisuus seurakuntamusiikissa, yhteislauluista alkaen, on laaja. Sen arviointia auttaa paljon menneisyyden näkeminen tulevaisuuden voimavarana. Mielenkiinnolla voidaan odottaa, mitä uutta musiikkikulttuuria seurakuntiin on tulossa uskoon tulleiden maahanmuuttajien myötä, aitona ja alkuperäisenä.

Hengellisen musiikin elinehto ja etuoikeus kaikissa sen kulttuurimuodoissa on viime kädessä Pyhän Hengen eläväksi tekevä osallistuvuus. Se on viesti sydämeltä sydämelle.


Pirkko Hyttinen

Kirjoittaja on diplomipianisti ja Helluntaiseurakuntien musiikki ry:n puheenjohtaja.