Maanantai 28. marraskuuta.
Nimipäivää viettää Heini, Sten

Menetyksen kipu kasvualustana - Läheisen itsemurha suistaa ihmisen syvään kuiluun, mutta monen pudonneen tarina kuitenkin kertoo, että sieltä on mahdollista nousta ylös

Ajan sanotaan parantavan haavat. Tiettyyn mittaan saakka se onkin totta, Veijo Grönholm kirjoittaa. - Pelkkä aika ei kuitenkaan aina yksinään riitä, vaan usein tarvitaan myös paljon muuta.
Ajan sanotaan parantavan haavat. Tiettyyn mittaan saakka se onkin totta, Veijo Grönholm kirjoittaa. - Pelkkä aika ei kuitenkaan aina yksinään riitä, vaan usein tarvitaan myös paljon muuta.

Veijo Grönholm 

Afrikkalainen tarina kertoo pienestä palmusta, joka kasvoi keitaan reunalla. Eräänä päivänä sen ohi kulki ilkeä mies. Hän huomasi iloisena ja vahvana seisovan nuoren puun. Mies oli kateellinen. Hän ei voinut sietää sitä, että palmu kasvoi niin kauniisti ja voimallisesti. Niinpä hän otti painavan kiven ja asetti sen palmun lehtikruunun päälle. Sitten hän jatkoi vahingoniloisena matkaansa. 

Pikku palmu yritti ravistaa kiveä pois hartioiltaan. Se ei onnistunut. Palmu oli epätoivoinen. Koska se ei saanut kiveä pois päältään, se alkoi kasvattaa juuriaan syvemmälle maaperään pysyäkseen pystyssä ja murtumatta taakkansa alla. Juuret kasvoivat pohjaveteen saakka. Taakasta huolimatta siitä kasvoi keitaan komein palmu. 

Monen vuoden jälkeen ilkeä mies palasi. Hän halusi nähdä, miten vaivaiseksi ja heikoksi palmu oli jäänyt, jos sitä edes olikaan enää. Mies ei löytänyt surkastunutta vaivaispalmua mistään. Samassa keitaan komein palmu taivutti itsensä hänen puoleensa ja sanoi: ”Kiitos kivestä, jonka asetit hartioilleni. Kuormasi teki minusta vahvan.” 

 

Vanhat viisaudet 

Oikaisen heti mahdollisen väärinkäsityksen. Tarkoitukseni ei ole puhua kärsimyksen jalostavasta vaikutuksesta ihmisen elämässä. Sellainen puhe tuntuisi kohtuuttomalta, varsinkin silloin, kun koetaan, että juuri nyt elämä lyö ”kuin vierasta sikaa”. Monia elämän tarjoamat kirvelevät iskut ovat jalostamisen sijaan kovettaneet ja katkeroittaneet. Aina kärsimys kuitenkin muuttaa jotain. Jos olosuhteet ympärillä eivät muutu, ainoaksi muuttujaksi jää ihminen itse.

 

 

      "Ei ole koskaan hävettävää ottaa apua vastaan."

 

Ajan sanotaan parantavan haavat. Tiettyyn mittaan saakka se onkin totta. Jokainen haava, fyysinen ja psyykkinen, tarvitsee parantuakseen oman yksilöllisen aikansa – pikaparanemisia näkee vain harvoin. Ajan tarve riippuu monista tekijöistä. Syvä haava tarvitsee parantuakseen enemmän aikaa kuin pintaraapaisu. Pelkkä aika ei kuitenkaan aina yksinään riitä, vaan usein tarvitaan myös paljon muuta. 

 

Kuolema pysäyttää aina 

Läheisen kuollessa luonnollinen reaktio on suru. Suru on suhteessa rakkauteen: mitä suurempi rakkaus, sitä syvempi suru. Tässä mielessä surun viesti on myönteinen. Se kertoo, että surevalla on ollut etuoikeus rakastaa. 

Paradoksaalista onkin, että usein vasta läheisen menettäminen paljastaa hänen todellisen arvonsa. Tieto siitä, että hän on iäksi poissa, asettaa monta asiaa oikeisiin mittasuhteisiinsa. Surun aikamuoto on preesens. Mennyt on lopullisesti mennyttä, tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa. On vain epäolennaisesta paljaaksi ravisteltu elämä tässä ja nyt. 

Silloinkin kun kysymyksessä on niin sanottu luonnollinen kuolema, se järkyttää jälkeenjäänyttä lopullisuudellaan. Näin on varsinkin silloin, kun kuolema on tullut yllättäen. Sisäinen maailma seisahtuu. Moni muistaa tarkalleen hetken, jolloin läheinen kuoli, tai jolloin kuuli hänen kuolemastaan: missä oli juuri silloin ja mitä oli tekemässä.

 

 

   "Menetykset ovat tuottaneet elämään myös arvokkaita asioita."

 

Tuo hetki jättää lähtemättömän jäljen sisimpään. Siinä epätodellinen olo valtaa sisäisen maailman. Miten voi olla mahdollista, että elämä ympärillä jatkuu, vaikka omassa maailmassa kaikki on pysähtynyt ja sisäinen maisema muuttunut oudoksi, kuin sumu sitä verhoaisi? 

 

Traumaattinen suru 

Kun rakas ihminen lähtee itsemurhan kautta, dramaattinen kuolintapa vaikeuttaa ja monimutkaistaa ihmisen sisäisiä surun prosesseja. On tavallista, että itsemurhamenetys aiheuttaa jälkeenjääneissä traumaattisen surun. Mitä odottamattomampi ja väkivaltaisempi kuolema on ollut, sitä todennäköisempää on, että läheiset traumatisoituvat. 

Mitä voimakkaammasta traumasta on kysymys, sitä haastavampaa siitä on toipua. Arviolta 30–40 prosenttia traumatisoituneista ei kykene työstämään kokemuksiaan ilman ammatillista apua. Tämä tieto suhteellistaa vanhan kansanviisauden ajatuksen ajan parantavasta vaikutuksesta. 

Mikä sitten tekee itsemurhakuolemasta erityisen traumaattisen? Usein läheiset kokevat olevansa jollain tasolla vastuussa kuolemasta, ja sisintä kalvaa kysymys siitä, olisiko tämä kauheus sittenkin ollut minun estettävissäni. Olinko kuuro? Olinko sokea? Epäonnistumisen tunteet, häpeä ja kuolemansyyn aiheuttama sosiaalisen leimautumisen pelko ovat raskaita kantaa. 

Kriisipsykologi Salli Saari nostaa esille neljä tekijää, jotka vaikuttavat traumatisoivasti kriisien yhteydessä. Ensimmäinen niistä on tapahtuman odottamattomuus ja ennustamattomuus. Silloinkin kun merkkejä on ollut ilmassa, itse tapahtuma tuntuu aina tulevan yllättäen. Sitä on voitu aavistella ja pelätäkin, mutta kun tilanne todella tapahtuu, ollaan aina uuden edessä. 

Toinen trauman syntyyn vaikuttava tekijä on tapahtuman kontrolloimattomuus. Siihen ei ole ollut mahdollista vaikuttaa. On kenties epätoivoisestikin yritetty, mutta mitkään yritykset eivät ole tuottaneet tulosta. 

Kolmantena vaikuttavana asiana Saari näkee sen, että tapahtuma on luonteeltaan niin iso, että se koettelee ja muuttaa ihmisen elämänarvoja. Tämä voi olla elämän kokonaisuuden kannalta kohtalokasta siksi, että perustusten rakoillessa koko rakennus on vaarassa romahtaa. 

Neljäs piirre on, että tapahtuma tunkeutuu syvälle ihmisen persoonaan, hänen historiaansa, nykyisyyteensä ja tulevaisuuteensa muuttaen oikeastaan kaiken. Vaivalla ja huolella rakennettu elämän palikkatalo on levällään lattialla. Nyt se olisi rakennettava uudelleen tietoisena jo etukäteen siitä, että entiseen muotoon sitä ei enää saa. 

Niin sanotussa normaalissa surussa tunnusomaisia ovat muistot menetetystä henkilöstä, mutta traumatisoituneen ihmisen mieli keskittyy itse järkyttävään tapahtumaan, ja siihen liittyvät muistikuvat hallitsevat. Sureva ihminen pyrkii etsimään lohduttavia muistoja, traumatisoitunut sitä vastoin välttelee järkyttävästä tapahtumasta muistuttavia tilanteita ja asioita. 

Suruun liittyvät keskeisesti murheellisuus, ikävä ja menetetyn kaipaaminen. Trauman piirteitä ovat jatkuva vaaran tunne ja ahdistuneisuus. Traumaattinen tapahtuma voi saada ihmisen kuvitelmissa lähes visuaalisen muodon. Sitä voidaan katsella ja kelata yhä uudestaan kuin sisäisenä elokuvana, joka ahdistaa, mutta josta ei pääse eroonkaan. 

 

Traumasta voi toipua 

Voimakas traumaattinen kokemus saattaa joskus johtaa pitkäkestoiseen traumaperäiseen stressihäiriöön. Useimmissa tapauksissa se alkaa ilmetä noin kolmen kuukauden sisällä traumaattisesta tapahtumasta, joskus vasta kuukausia tai jopa vuosia sen jälkeen. 

Trauman aiheuttaman stressihäiriön olemassaolosta voivat viestiä esimerkiksi toistuvat, aina uudelleen palaavat traagiseen tapahtumaan liittyvät mieli- ja muistikuvat, jotka synnyttävät ahdistusta. Siihen voi liittyä myös välttelyä ja torjuntaa. Trauman kokenut voi pyrkiä välttämään tai sulkemaan kokonaan pois tietoisuudestaan traumaattisesta kokemuksesta muistuttavia paikkoja, toimintoja tai keskusteluja. Pahat muistot voivat aiheuttaa jatkuvaa varuillaanoloa, keskittymisvaikeuksia, säikähtelyä ja uniongelmia. Kaikesta tästä seuraa uhka jäädä sosiaalisesti eristyksiin. 

Traumaperäiseen stressihäiriöön sairastumisessa on merkitystä myös aikaisemmin koetuilla traumaattisilla tapahtumilla. Tämä näkyy usein nimenomaan juuri itsemurhaperheessä. Yhden perheenjäsenen mielenterveysongelmat ja jopa itsetuhoisuus ovat voineet jatkua pitkään, kenties vuosia, ja takana voi olla itsetuhon yrityksiäkin. Uuvuttavan taistelun keskellä huoli myös muista perheenjäsenistä ja heidän hyvinvoinnistaan on suuri. Pitkittyneen vaaran tunteen kanssa eläminen on syönyt voimavaroja. Näin ongelmat ovat jo valmiiksi kasaantuneet. Läheisen itsemurha on viimeinen pisara, joka saa astian tulvimaan yli äyräidensä ja suistaa ihmisen syvään surun kuiluun. 

Vaikka kuilu on syvä, monen pudonneen tarina kertoo myös siitä, kuinka on jälleen noustu ylös. Vakavasta traumasta toipuminen ei juurikaan ole mahdollista yksin vaan edellyttää usein suuremman ”orkesterin” saumatonta yhteissoittoa. Ystävillä ja läheisillä, yhteiskunnan tukipalveluilla, terapeuteilla ja muilla ammattiauttajilla sekä hengellisellä tukiverkostolla on kaikilla oma tärkeä paikkansa selviytymistarinassa. Ei ole koskaan hävettävää ottaa apua vastaan silloin, kun sitä tarvitaan. Myös Jeesus tarvitsi apua ristinsä kantamisessa. 

Traumaperäisen stressihäiriön vastailmiönä puhutaan traumaperäisestä kasvusta. Tutkijoiden mukaan menetykset ovat jälkikäteen tarkasteltuna tuottaneet monessa tapauksessa trauman kokeneiden ihmisten elämään myös arvokkaita asioita. Paradoksaalista on, että he kokevat itsensä haavoittuvammaksi mutta samalla vahvemmaksi. 

Sisäinen ”tokenemiskyky” eli kyvykkyys selviytyä vastoinkäymisistä (resilienssi) samoin kuin kokemus omista käytettävissä olevista voimavaroista ovat monissa tapauksissa vahvistuneet. Lisäksi kyky läheisyyteen on kasvanut, ja trauman läpikäyneet tuntevat aikaisempaa enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä niitä kohtaan, jotka ovat kokeneet elämän vaikeuksia. 

Oman trauman ja sen mukanaan tuomien seurausten reflektointi ei ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Sen kautta elämän kertomus rakentuu hiljalleen uudelleen, ja näin tulee mahdolliseksi sopeutua elämään sen sanelemien uusien ehtojen puitteissa. 

Trauman jälkeinen kasvu ja kärsimys kulkevat käsi kädessä. Siellä missä posttraumaattista kasvua tapahtuu, se syntyy nimenomaan selviytymiskamppailun seurauksena, ei niinkään traumasta itsestään. Trauma ei siis ole kasvun edellytys, kuten trauma itsessään ei myöskään koskaan ole hyvä tai toivottava asia. 

Kun ihminen ei kykene muuttamaan elämänsä ulkoisia vaatimuksia, ainoaksi mahdollisuudeksi jää muuttua itse niin, että kykenee vastaamaan ulkoisiin olosuhteisiin. Tätä kutsutaan sopeutumiseksi. Siitä puhuu myös alussa kertomani afrikkalainen tarina. 

 

Miten šokista toipuu? 

Kuolinviestin saapuminen tai pahimmillaan itsemurhan näkeminen omin silmin johtaa ihmisen useimmiten psyykkiseen šokkitilaan, jossa hän menettää tilapäisesti kosketuksen sietämätöntä tuskaa tuottavaan ympäröivään todellisuuteen. Šokki varjelee häntä kohtaamasta koko kestämätöntä totuutta kerralla ja antaa siten tilaa ja aikaa selviytyä. Jotain liian suurta on mahdollisuus käsitellä pala palalta. 

Šokissa olevaa ihmistä ei tulisi koskaan jättää yksin. Kuolinviesti olisi hyvä kertoa kasvotusten, ja sen jälkeen tulisi huolehtia siitä, että kriisin kohdanneella on turvallista seuraa. 

Šokkitilaa ei ole aina helppo tunnistaa ulkopuolelta. Ulkoinen levollisuus ja toimintakyvyn säilyminen voivat johtaa harhaan. Lukkiutuneet tunteet voivat luoda mielikuvan, että tilanne olisi hallinnassa. 

Kun elämä on iskenyt ihmisen rajusti kanveesiin, ylös kömpimiseen tarvitaan toisten apua. Šokkia seuraavassa reaktiovaiheessa tarvitaan kuuntelijaa. Tyrmäyksen kokeneella voi olla voimakas tarve puhua tapahtuneesta ja kerrata asioita aina uudelleen. Tämä voi tuntua lähellä olevista rasittavalta, mutta mahdollisuudella puhua on iso merkitys kokonaisuuden hahmottumisen ja toipumisen kannalta. 

Jossakin vaiheessa sureva alkaa olla valmis katsomaan asioita yhä suoremmin silmiin ja laskeutuu hapuillen uuteen elämäntilanteeseen. Mieli työskentelee kierroksilla sopeutumisen kanssa, mikä voi tuoda mukanaan ärtyneisyyttä, keskittymisvaikeuksia tai tarvetta vetäytyä omiin oloihin. 

Vähitellen tapahtuma alkaa löytää paikkaansa elämän kokonaisuudessa, mutta se ei enää määritä eikä hallitse kaikkea. Monet trauman kokeneista toipuvat ja palautuvat takaisin elämän arkeen läheisten ja ystävien tuella. Reilu kolmannes tarvitsee siihen ammattiauttajan tukea. (VG) 

 

Teksti on toimitettu ja löytyy kokonaisuudessaan kirjoittajan ja Minni Heinilän kirjasta Miksi lähdit näin? Ikkunoita itsemurhaan (Aikamedia 2022). Tilaa kirja .

 

 

Lähteet: 

Saari, Salli 2003: Kuin salama kirkkaalta taivaalta – kriisit ja 

niistä selviytyminen. Otava. 

Uusitalo, Tuula 2007: Yli mahdottoman – itsemurha ja 

läheinen. Edita.

 

 

UUTISET