Lapsen pitkä tie

Ollessani nuorena lähetystyöntekijänä Afrikassa jouduin kerran mieltäni järkyttäneen hautajaisrituaalin silminnäkijäksi. Hautausmaalle kannettiin pientä arkkua. Juuri ja juuri kuuden kuukauden ikäinen tyttövauva oli kuollut malariaan.

Huomiotani kiinnitti se, ettei hautajaissaattueessa ollut ainoatakaan miestä. Haudaksikin oli tällä kertaa tehty syvyydeltään vain polvenkorkuinen kuoppa, vaikka haudat kaivetaan Malawissa yleensä kahden metrin syvyisiksi.

Tiedusteltuani hautajaissaattueen ihmisiltä, miksi edes lapsen isä ei ollut läsnä hautajaisissa ja miksi arkku peitettiin vain ohuella multakerroksella, sain eräältä iäkkäältä naishenkilöltä tyrmistyttävän vastauksen: ”Tämä sylilapsihan ei ollut vielä täysiarvoinen ihminen, minkä vuoksi häntä ei tarvitse haudatakaan asiaankuuluvalla tavalla.” Lapseen viitattiin sanalla ”chinthu”, joka tarkoittaa esinettä.

Itäafrikkalaisissa kulttuureissa ei synnytä ihmiseksi, vaan sellaiseksi kehitytään. Lapsen fyysisiä muutoksia huomioidaan ja juhlitaan erilaisin rituaalein. Kaksi vuotta täyttänyt lapsi, joka osaa kävellä ja puhua ja jolle on tehty tarvittavat rituaalit, on paitsi biologisesti myös sosiaalisesti syntynyt.

Lapsena olemisen riskit antiikin kulttuurissa

Eurooppalaiset kulttuurit ovat saaneet vaikutteensa etupäässä Antiikin Kreikasta ja Roomasta. Millainen käsitys kreikkalaisilla oli sitten lapsista? Filosofi Platon asetti lapset eläimen tasolle ja opetti heidän olevan muita luontokappaleita vielä paljon viekkaampia ja kavalampia. Toisen antiikin tunnetun filosofin, Aristoteleen, mielestä lapset eivät sellaisenaan vielä olleet ihmisiä. Ainoa hyvä asia heissä oli se potentiaali, että heistä saattoi kehittyä aikuisia.

Roomalaiset viettivät puolestaan muutamia päiviä lapsen syntymän jälkeen dies lustricus -nimistä seremoniaa, jonka kautta lapsi tuli rituaalisesti puhtaaksi ja hänet voitiin ottaa virallisesti perheeseen. Häneltä saatettiin tosin myös evätä tämä arvonnousu. Yhteiskunnallisesti yksikään lapsi ei nimittäin ollut olemassa ennen edellä mainittua seremoniaa, ja ennen sitä häntä pidettiin enemmän kasvina kuin eläimenä.

Edellä olevista ihmiskäsityksistä johtuen lasten elämä oli muinaisessa Kreikassa ja Roomassa siinä määrin uhattu, että tuskin pystymme sitä nykypäivänä edes kuvittelemaan. Lapsen olemassaoloa vaani antiikin kulttuurissa neljä konkreettista vaaraa: raskauden keskeytys, imeväisikäisen surmaaminen, heitteillejättö ja pedofilia. Kahteen jälkimmäiseen verrattuna kaksi ensimmäistä vaaraa eivät olleet kovinkaan yleisiä.

Sylilasten ja jopa heitä isompienkin heitteillejättö (expositio) oli sitä vastoin jokapäiväinen ilmiö. Lapsia jätettiin öisin makaamaan julkisille paikoille, kuten kaivojen ja temppeleiden läheisyyteen. Syinä tällaiseen menettelyyn saattoivat olla köyhyys, avioliiton ulkopuolisen lapsen syntymä, pelko lapsen noidutuksi tulemisesta, ruumiinvamma tai lapsen epätoivottu sukupuoli.

Säilyneistä väestörekisteritiedoista on voitu päätellä, että useimmissa perheissä on ollut enemmän poikia kuin tyttöjä. Esimerkiksi erään asuinyhteisön 79 perheessä oli 118 poikaa mutta vain 28 tytärtä. Eräs antiikin asiantuntija kirjoittaakin: ”Yleensä ei kasvatettu enempää kuin yksi tyttölapsi.”

Vaikka antiikin ajan vanhemmat rakastivatkin yleensä lapsiaan, pidettiin lapsuutta sinänsä sellaisena elämänvaiheena, josta olisi hyvä kasvaa ulos niin pian kuin mahdollista. Myös orjien yleisin puhuttelunimi ”lapsi” antaa ymmärtää, miten alentuvaa lapsiin suhtautuminen antiikin kulttuurissa oli.

Avioliiton ulkopuolisissa seksuaalisuhteissa ei Kreikassa ja Roomassa ollut merkittävää se, oliko kumppanina vastakkaisen sukupuolen edustaja. Sukupuolta tärkeämpi erottava tekijä kumppanien välillä liittyi asemaan: toinen oli tavallisesti orja ja toinen vapaa kansalainen.  Tällaiset seksuaalisuhteet tarkoittivat yleensä toisen osapuolen toiselle aiheuttamaa kärsimystä. Lasten joutuminen seksuaalisesti hyväksikäytetyiksi oli hyvin tavallista. Pedofilia ei ollut rikos. Se oli ainoastaan yksi sallittu sukupuolivietin toteuttamismuoto muiden kieroutumien joukossa.

Oikeuksia oli vain vapailla kansalaisilla, ja erityisesti lapsiorjien vaarana oli joutua pysyvästi prostituution uhreiksi jo ennen nykyistä kouluikää.

Jeesuksen ja kristinuskon mullistava vaikutus

Jeesuksen käsitys lapsista oli kauttaaltaan vallankumouksellinen. Evankelista Matteus kertoo siitä näin: ”Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ´Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.´” (Matt. 18:2–5.)

Herramme oli omaksunut vanhatestamentilliset arvokäsitykset kehittäen niitä vielä kuitenkin olennaisesti eteenpäin. Lisäksi Jeesus ei itsekään halunnut ottaa aikuisen ihmisen muotoa tullessaan tähän maailmaan vaan aloitti maanpäällisen missionsa kapalolapsena. Jokainen tasa-arvon muoto – oli se sitten eri kulttuurien, yhteiskuntaluokkien, etnisten ryhmien, sukupuolten tai ikäryhmien välinen – ammentaa alkuperänsä siitä ehdottomasta rakkaudesta, jota Kristus osoitti kaikkia ihmisiä kohtaan.

Lapsen arvostus muuttui kirkkoisien aikana

Jeesuksen ajan jälkeen on nähtävissä, että varhaiset kirkkoisät pitivät lapsia Jumalan luomuksina. Heidän kirjoituksistaan käy ilmi antiikin aikana vertaansa vailla oleva suhtautuminen lapsiin. Kirkkoisät puolustivat yksiselitteisesti pienokaisten oikeuksia. Heidän  mukaansa lapsia tulee rakastaa, koska he ovat aikuisten lähimmäisiä ja näin ollen Raamatun käskyn mukaan lähimmäisenrakkauden kohteita.

Esimerkiksi kirkkoisä Klemens mainitsee tiettyjä lapselle luonnostaan kuuluvia ja aikuisillekin tavoittelemisen arvoisia, positiivisia ominaisuuksia: Lapset ovat terveessä mielessä yksinkertaisia. He ovat uskollisia ja täysin välinpitämättömiä rahan ja maineen suhteen. Lisäksi he ovat puhtaita.

Tertullianuksen mukaan syntymättömillä lapsilla on jo oma persoonallisuutensa. Hän selitti lukijoilleen, miten sielu saa alkunsa sikiössä.

200-luvun alkuun mennessä kristillinen käsitys lapsen ihmisarvosta oli jo kehittynyt loppuunsa. Diognetukselle osoitetussa kristittyjen ja pakanoiden välisiä eroaavuuksia käsittelevässä kirjeessä korostetaan sitä tosiseikkaa, etteivät kristityt muista poiketen jätä lapsiaan heitteille. Kristityissä perheissä on näin ollen täytynyt olla muita perheitä huomattavasti enemmän tyttöjä.

Sata vuotta myöhemmin keisari Konstantinuksen käännyttyä kristinuskoon kirkon piispat saattoivat usein kokouksissaan antaa suuntaviivoja valtion lainsäädännölle. Konstantinus oli yrittänyt poistaa lasten heitteillejättöä muuttamalla sosiaalipolitiikkaa köyhille suopeammaksi. Hän muun muassa myönsi heille taloudellisia avustuksia.

Keisari Valentinianus julisti vuonna 374 lasten heitteillejätön lainvastaiseksi teoksi, josta lain mukaan seuraisi kuolemanrangaistus. Silloin kiellettiin myös pedofilia. Tekoa ei tuolloin ajateltu niinkään uhrin kannalta, vaan kielto koski yleisesti kaikkia avioliiton ulkopuolisia sukupuolielämän muotoja.

Vahvin ja hienoin todiste lapsen ihmisarvosta löytynee kirkkoisä Johannes Krysostomokselta. Hän neuvoi vanhempia kasvattamaan lapsistaan ”Kristuksen atleetteja”. Hänen mukaansa isä ja äiti voivat oikeanlaisella ohjaamisella ”määrätä” lastensa elämän suunnan. Tästä kehityksestä olisi lopulta seurauksena se, että lapsessa oleva Jumalan kuva tulisi näkyviin.

Näin lapsen tie ”eläimestä” Jumalan kuvaksi oli tehnyt lapsista aikuisten kanssa tasa-arvoisia ihmisiä.

Länsieurooppalaisissa kulttuureissa ei luonnollisestikaan kyseenalaisteta lapsen ihmisarvoa. Sanan täydessä merkityksessä lasta arvostetaan ihmisenä tosin vasta syntymän jälkeen.

Turvallisen kasvuympäristön luominen lapsille on nyt ja vastaisuudessa jokaisen perheen, koulun ja luonnollisesti myös seurakunnan sydämen asia.


Lähteet:

Bakke, O. M.
2005. When children became people. Fortress.
Gundry-Volf, J. M. 2001. The least and the greatest: Children in the New Testament. Teoksessa Bunge, M. C. 2001. The child in christian thought. Eerdmans.
Laes, C. 2001. Children in the Roman Empire. Cambridge University Press.
Lindsay, J. 1968. The Ancient World: manners and morals. Weidenfeld & Nicholson.
Morris, B. 2000. Animals and ancestors. An ethnography. Oxford.
earlychristianwritings.com/text/barnabas-lightfoot.html. Luku 19,5ff. 27.1.2016.
vatican.va/spirit/documents/spirit_20010522_diogneto_en.html. 27.1.2016.



Ulf Strohbehn


Kirjoittaja on teologian tohtori, joka on toiminut lähetystyössä ja raamattukoulutustehtävissä Malawissa 15 vuotta.


40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja