Jumalanpalvelus ja lapset

Jumalanpalvelus on Jumalan perheen erityinen juhla. Se sisältää siunauksen, jonka Jumala on tarkoittanut kaikenikäisten yhdessä koettavaksi. Samaa siunausta ei voi saada ikäryhmien erillisissä tapahtumissa. Jeesus sanoikin opetuslapsilleen: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni älkääkä estäkö heitä, sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.”¹

Käytännössä seurakuntien jumalanpalveluksesta on kuitenkin tullut hyvin pitkälti aikuisten juhla, jonka aikana lapset kokoontuvat omiin ryhmiinsä. Ikäryhmien eriytyminen on seurakuntaa laajempi ilmiö, joka näkyy yhteiskunnan eri osa-alueilla, kuten koulussa, mediassa ja perheissä. Eri-ikäiset etääntyvät nykyisin toisistaan huolestuttavalla tavalla.

Siksi seurakunnan jumalanpalvelusta kehitettäessä meidän olisi syytä tehdä seuraavat kysymykset: Missä lapset olivat, kun Raamatun aikainen seurakunta ja perhe kokoontuivat jumalanpalveluksiin ja hartaudenharjoituksiin? Missä lapset ovat nykyään, kun seurakunta kokoontuu yhteen? Mitä nykyajan seurakunta on tehnyt vaaliakseen kaikkien ikäryhmien yhteyttä? Entä mikä rooli lapsilla on jumalanpalveluksessa?

Lapsi juutalaisessa ja varhaiskristillisessä yhteisössä

Vaikka Vanhan ja Uuden testamentin ajan elämä rakentui aikuisten ympärille eikä Raamatun tekstejä ei ole kirjoitettu lapsilähtöisesti, on mielenkiintoista huomata, että Raamattu kuvaa hyvin selkeästi lapsen asemaa hengellisessä yhteisössä.

Vanhassa testamentissa Jumala antoi tarkat määräykset koskien lapsia. Poikalapset liitettiin uskonnolliseen yhteyteen kahdeksan päivän ikäisinä ympärileikkaamalla heidät.² Lisäksi eri-ikäisten yhteinen hartaudenharjoitus kuului kiinteästi lastenkasvatukseen. Se sisälsi kodin hartaudet, kolme päivittäistä rukoushetkeä, ruuan siunaamisen, sapatin viettämisen sekä seitsemään vuotuiseen juhlaan liittyvät seremoniat, synagogajumalanpalvelukset (12-vuotiaasta lähtien) ja pyhiinvaellusmatkat Jerusalemin temppeliin. Aikuisten ja vanhusten velvollisuutena oli hengellisen perinnön siirtäminen sukupolvelta toiselle. Tämä tarkoitti käskyjen, säädösten ja jumalanpalvelusmenojen opettamista lapsille.³

Yhtä tärkeää oli huolehtia siitä, että seuraava sukupolvi saa kuulla Jumalan voimasta,  teoista ja ihmeistä. Tavoitteena oli tehdä lapsista Jumalaa pelkääviä ”liiton kansan” jäseniä. Samalla nuori sukupolvi sai esimerkin, jota he jakoivat vuorostaan omille lapsilleen. ⁴

Esimerkiksi jumalanpalvelusmenoja ja hartaudenharjoituksia opetettiin yksinkertaisesti niin, että lapset osallistuivat niihin. Siten lapset oppivat näkemästään ja kuulemastaan. Lisäksi vanhemmat opettivat lapsiaan kertomalla heille oman kansansa historiaa ja lakeja. Vuorovaikutus oli molemminpuolista lasten ja aikuisten kesken.⁵

Kun lapset osallistuivat yhteisiin hartaushetkiin ja juhliin, heille heräsi kysymyksiä, joihin aikuiset vastasivat. Esimerkiksi pääsiäisaterialla perheen nuorimmaisen tehtävänä oli kysyä pääsiäisateriaan liittyviä kysymyksiä, joihin perheen päämies vastasi kertomalla vapautumisesta Egyptin orjuudesta.

Jeesus vahvisti lapsen aseman

Jeesus vahvisti toiminnallaan lapsen aseman Jumalan valtakunnan täysiarvoisena jäsenenä. Samoin tekivät Raamatun kirjoittajat teksteissään. Tämä oli tarpeellista, sillä vallitseva kulttuuri väheksyi lapsen kykyä osallistua uskonnolliseen toimintaan. Ylipapit ja kirjanoppineet jopa raivostuivat, kun lapset ylistivät Jeesusta temppelissä. ⁶ Myös opetuslapset yrittivät estellä lasten ja Jeesuksen kohtaamista.⁷ Siksi Jeesus halusi määrätietoisesti opettaa aikuisille oikeanlaista asennetta. Esimerkiksi Markuksen evankeliumissa kuvataan, kuinka Jeesus teki lasten kohdalla samat ihmeet kuin aikuisten kanssa. Näin hän osoitti, etteivät Jumalan valtakunnan lahjat ole riippuvaisia vastaanottajan iästä, kyvyistä tai ominaisuuksista. Päinvastoin Jumalan valtakunnassa se, jonka tarve on suurin, on etusijalla. ⁸ Jeesus näytti valitsevan lapsen ennen aikuista, sairaan ennen tervettä ja köyhän ennen rikasta.

Myös oikeus osallistua jumalanpalvelukseen kuuluu tasapuolisesti jokaiselle uskovalle ilman mitään poikkeuksia. Lasten osallistumista voidaan perustella seuraavilla näkökulmilla:

Jeesus julisti Jumalan valtakunnan kuuluvan lapsille yhtä hyvin kuin aikuisille.⁹ Toiseksi Jeesus on ”valmistanut ylistyksen lasten ja imeväisten suusta” – hän on siis halukas kuulemaan lasten ylistävän häntä.¹⁰ Kolmanneksi seurakunnan syntyessä Pyhä Henki vuodatettiin kaikkien ihmisten päälle ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen tai sosiaaliseen asemaan katsomatta.¹¹ Neljänneksi Paavali opetti seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka  Jumala näki hyväksi koota erilaisista ihmisistä. Siinä sukupuolella, kansallisuudella, sosiaalisella asemalla tai iällä ei ole merkitystä. Yksilö voi kasvaa ja oppia palvelemaan ainoastaan yhteydessä seurakunnan toisiin jäseniin.¹²

Kaikkien sukupolvien yhteinen jumalanpalvelus

Varhaiskirkossa lapsille ei järjestetty omia tilaisuuksia, vaan he olivat mukana yhteisön jumalanpalveluksissa. Jumalanpalveluksen keskeinen elementti oli yhteyden kokeminen. Yhteinen usko ja Pyhän Hengen läsnäolo yhdistivät kokoontuneet Jumalan lapset ainutlaatuisella tavalla. Jumala ei säätänyt lapsille omaa oppia eikä omaa  jumalanpalveluselämää, vaan hän näki hyväksi antaa Sanansa ja Pyhän Henkensä kaikille – yhtä hyvin lapsille kuin aikuisille.

Lapsi kykenee vastaanottamaan hengellisiä lahjoja ja ymmärtämään hengellisiä totuuksia oman ikä- ja kehitystasonsa mukaisesti. Australialainen kristillisen lapsityön kehittäjä ja kouluttaja Tammy Tolman painottaa eri sukupolvien tarvetta kohdata toisensa ja niiden tarvetta kohdata Jumala yhdessä. Jumala haluaa toimia eri-ikäisten kautta niin, että sukupolvet kokevat toisensa siunauksena. Jokaisen yksilön onkin syytä kysyä, minkä lahjan hän voisi antaa jumalanpalveluksen yhteydessä jollekin toisen sukupolven edustajalle ja mitä hän voisi vuorostaan oppia tältä. Tällaisessa sukupolvia yhdistävässä jumalanpalveluksessa seurakunnan jäsenet saavat arvokkaita ihmissuhteita, jotka tukevat heidän hengellistä kasvuaan.

Jos jumalanpalveluksen halutaan yhdistävän kaikkia ikäryhmiä, on mietittävä jo jumalanpalvelusta suunniteltaessa, mitkä elementit palvelevat yhteyden kokemista. Jos seurakunnan toimintamuodot ovat erottaneet ikäryhmät toisistaan, yhteyden uudelleen rakentaminen vaatii käytännön tekoja. Sellaisia ovat esimerkiksi eri-ikäisten rukouskumppanuus, vierailut, yhteiset lounaat, lasten ja nuorten valmistamat huomionosoitukset vanhemmille ihmisille sekä pienet kohtaamiset ja keskustelut ennen tai jälkeen jumalanpalveluksen.

Myös lasten siunaaminen on raamatullinen ja jumalanpalvelukseen luontevasti sopiva elementti. Siunaamalla lapsia rukoilemme heidän elämäänsä hyvyyttä, jonka Jumala antaa.

Juutalaisessa kulttuurissa lapset olivat vanhemmilleen siunaus. Perheen isät ja isoisät siunasivat lapsia niin lapsen syntymän yhteydessä kuin oman kuolemansa lähestyessä.

Jeesus puolestaan kosketti ja siunasi lapsia osoittaakseen heille rakkauttaan ja antaakseen aikuisille esimerkin lapsen kohtaamisesta.¹³

Jumalanpalveluselämän tulee yhdistää sukupolvet

Peruskysymys jumalanpalvelusta suunniteltaessa on, missä lasten halutaan jumalanpalveluksen aikana olevan ja miksi. Vaikka esimerkiksi helluntaiseurakunnissa pyritään Hengen johtamaan luovuuteen, on jumalanpalveluksiin juurtunut malli, jossa lapset ovat alkuosan jumalanpalveluksessa ja loppuosan omissa kokoontumisissaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jumalanpalveluksen merkittävimmät asiat, saarna ja ehtoollinen, tapahtuvat lasten poissaollessa.

Tämän epäkohdan korjaamiseksi jumalanpalveluksen suunnittelun lähtökohdaksi tulisi ottaa tavoite, että koko seurakunta rukoilee, ylistää Jumalaa ja kokee ehtoolliseen liittyvän siunauksen. Tämän jälkeen lapset voivat siirtyä omiin tiloihinsa saamaan ikätasolleen sopivaa opetusta.

Osa jumalanpalveluksista voi olla kokonaisuudessaankin kaikille yhteisiä, jolloin kaikkien seurakuntalaisten osallistumiseen, käytettävän kielen ymmärrettävyyteen ja saarnan pituuteen on syytä kiinnittää erityistä huomiota.

Lapsi kokee jumalanpalveluksen oman ikä- ja kehitysvaiheensa mukaisesti. Hän aistii, tarkkailee ja imee itseensä sen ilmapiiriä. Yleisen ilmapiirin lisäksi lapsi kokee Jumalan läsnäoloa musiikin, rukouksen ja siunatuksi tulemisen välityksellä. Saarna, joka perustuu raamatunkertomukseen, on kaikille helppo omaksua. Silloin seurakunta jatkaa vanhaa juutalaista kertomusperinnettä, jossa Jumalan teot ja sanat välittyivät sukupolvelta toiselle. Tämä edellyttää jumalanpalveluksen suunnittelua siten, että kaikenikäisillä on mahdollisuus osallistua siihen.

Lapsille sopivia tehtäviä ovat musiikin esittäminen, Raamatun lukeminen, rukoileminen, omasta uskosta kertominen tai vaikkapa vahtimestarin tai muun uhrilahjan kantajan apulaisena toimiminen. Myös lasten vanhemmilla on keskeinen tehtävä auttaa lapsiaan kiinnostumaan jumalanpalveluksesta.

Jumalanpalveluksen uudistaminen on seurakunnan johdon vastuulla.

Rakenteiden muuttaminen vaatii hienovaraisuutta ja aikaa. Jokaisen seurakunnan on löydettävä oma kulttuurinsa, joka kannustaa toimimaan yhdessä. Parhaimmillaan jumalanpalvelus on koko seurakunnan yhteinen juhla, jossa myös lapset voivat kokea Jumalan läsnäoloa ja keskinäistä yhteyttä.

Viitteet:
1) Mark. 10:13–14.
2) 1. Moos. 17:10–14.
3) 5. Moos. 4:9–10, 6:1–9, 32:46–47.
4) Ps. 78:2–7.
5) 5. Moos. 32:7; 2. Moos. 12:27.
6) Matt. 21:14–16.
7) Mark. 10:13–14.
8) Mark. 2:16–17.
9) Mark. 10:14.
10) Matt. 21:16.
11) Ap. t. 2:17–18, 39.
12) 1. Kor. 12:12–27.
13) Mark. 10:16.


Päivi Isoaho

Kirjoittaja on vanhempainvapaalla oleva Jees- ja Noste-lehtien päätoimittaja, joka on toiminut myös lapsityöstä vastaavana pastorina.

Artikkeli on toimitettu tiivistelmä kirjoittajan kirjoittamasta luvusta Jumalanpalvelus ja lapset, joka on teoksessa Jouko Ruohomäki: Kutsu ylistämään ja palvomaan. Jumalanpalveluksen historiaa ja nykypäivää. (Aikamedia, 2016)

Ehtoollinen ja lapset

Kun Jeesus asetti ehtoollisen, hän ei sulkenut ketään pois ateriayhteydestä. Hän rohkaisi kaikkia syömään leipää ja juomaan viiniä uudessa merkityksessä: hänen kuolemansa muistamiseksi (Luuk. 22:19–20).

Ehtoollisen alkuperäinen merkitys on nähtävä nimenomaan ateriayhteytenä. Yhteiselle rakkausaterialle eli agape-aterialle kokoontuminen merkitsi yhteyttä, keskinäistä rakkautta, iloa ja Jeesuksen läsnäolon kokemista.

Ilmeisesti ateria nautittiin ensin ja sen päätteeksi ehtoollinen. Aterialla olivat luonnollisesti mukana lapset. Vasta toisella vuosisadalla ehtoollinen erotettiin omaksi rituaalikseen rakkausateriasta.

Lasten ehtoolliskäytäntö on vaihdellut kirkon historian aikana suuresti. Ortodoksit jatkoivat alkukristillistä perinnettä, jossa pienetkin lapset saivat osallistua ehtoolliselle. Läntisessä kristikunnassa kirkot ovat välillä kieltäneet lapsilta ehtoollisen tai asettaneet osallistumiselle ehtoja, kuten ikärajoja. Nykyisin katolisessa kirkossa ehtoolliselle voi osallistua noin yhdeksänvuotias kirkon jäsen ja luterilaisessa kirkossa kastettu lapsi vanhempiensa, isovanhempiensa tai kummiensa läsnä ollessa.

Vapaakristillisissä seurakunnissa ehtoollisyhteys on tarkoitettu Jeesukseen uskoville kristityille, ja esimerkiksi helluntaiseurakunnissa paikallisseurakunta voi päättää ehtoolliskäytännöstään.

Joissakin seurakunnissa ehtoolliselle osallistuminen edellyttää upotuskastetta (suljettu ehtoolliskäytäntö), toisissa ehtoolliselle voivat osallistua kaikki Jeesukseen uskovat (avoin  ehtoolliskäytäntö). Joissakin uskovien kastetta edellyttävissä seurakunnissa ehtoolliselle voi osallistua myös toiseen kristillisen kirkkoon kuuluva uskova, joka vierailee jumalanpalveluksessa (ehtoollisvieraanvaraisuus). Lasten ehtoolliskelpoisuuteen ei ole otettu selvää kantaa.

Kuinka sitten lapsi voi kokea osallisuutta Jeesuksen asettamaan suureen siunaukseen, ehtoolliseen? Jos lapselle on annettu opetusta ehtoollisen tarkoituksesta, hän kyllä ymmärtää tilaisuuden arvon ja aistii ehtoolliseen liittyvän pyhyyden, jossa koetaan Jeesuksen läsnäolo ja yhteys toisiin uskoviin. Jos seurakunnassa on suljettu ehtoolliskäytäntö ja lapset ohjataan pyhäkouluihin ehtoollisen ajaksi, lapsi jää täysin osattomaksi ehtoollistapahtumasta. Näin ei saisi olla.

Ehtoollishetki pitäisi sijoittaa jumalanpalveluksen ohjelmaan niin, että siihen voi osallistua koko seurakunta yhdessä. Lasten osallistuminen tulisi suunnitella etukäteen, ja siihen liittyvät periaatteet tulisi tiedottaa seurakunnalle.

Jos lapsille ei anneta ehtoollista, heidät tulisi huomioida jollakin muulla tavalla, järjestämällä esimerkiksi siunaushetki ehtoollisen jaon yhteyteen.