Keskiviikko 18. toukokuuta.
Nimipäivää viettää Erkki, Eero, Eerikki, Eerik, Erik, Jerker, Erika

Helluntaiseurakuntakin voi lahkoutua - "Perusongelma ei ole välttämättä teologiassa, vaan sairaassa yhteisössä ja sen johtajuudessa"

"Aikamme on täynnä erilaisia hengellisiä vaikutteita, ristiriitaisuuksia ja sekavuuksia. Silloin monia viehättävät helposti varmat ja mustavalkoiset vastaukset, kun niihin vielä lisätään tunne ja kokemukset", keskustelussa todettaan. Kuvituskuva. (Gemma Evans / Unsplash)
"Aikamme on täynnä erilaisia hengellisiä vaikutteita, ristiriitaisuuksia ja sekavuuksia. Silloin monia viehättävät helposti varmat ja mustavalkoiset vastaukset, kun niihin vielä lisätään tunne ja kokemukset", keskustelussa todettaan. Kuvituskuva. (Gemma Evans / Unsplash)

Thorleif Johansson

Ruotsissa tehtiin Uppsalan itäpuolella Knutbyn helluntai-seurakunnan yhteydessä vuonna 2004 veritekoja, jotka ovat Ruotsin rikoshistorian tunnetuimpia. Maaliskuun alussa Suomessa vieraili Knutbyn seurakunnan entinen pastori Peter Gembäck, joka on kirjoittanut kokemastaan dokumentin Knutbyn murha – seurakunnasta kultiksi. Knutbyssä valoisa ja myönteinen helluntaiyhteisö muuttui vähitellen myrkylliseksi kultiksi.

Edelleen on syytä kysyä Suomessakin, voiko tavallinen helluntaiseurakunta muuttua lahkoksi? Mitkä ovat lahkon ja lahkoutumisen piirteet ja vaarat?

Näistä keskustelevat Helluntaikirkon toiminnanjohtaja Esko Matikainen (kuvassa vas.), RV-lehden päätoimittaja emeritus Leevi Launonen sekä opetusneuvos Matti Kangasoja.

 

Onko termi lahko ja lahkolaisuus teille tuttu?

MATTI: Muistan sen varsin hyvin 1960-luvulta kirkkohistorian tunneilta. Senkin muistan, että omassa lapsuusseurakunnassa joku kertoi – en tiedä kääntyikö se kiitos- vai rukousaiheeksi – että oli joutunut ympäristöön, jossa hänestä käytettiin termiä lahkolainen.

ESKO: Ei siitä kovin pitkää aikaa ole, kun joku on sen sanonut. Ehkä ajattelemattomuuttakin. Aina ei löydy oikein synonyymiä sille, miten sijoittaisi helluntailaisuuden suhteessa muuhun kristillisyyteen.
Ekumeenisessa ympäristössä lahko on jäänyt jo hyvin kaukaiseen aikaan. Esimerkiksi helluntaiherätyksen ja luterilaisten välisessä keskustelussa sitä ei enää käytetä.

LEEVI: 1960- ja 70-luvuilla sitä käytettiin vielä paljon. Ja seurakunnissa innokkaimmat käyttivät sitä itsekin ikään kuin ylpeinä. Lahkolaisuus oli identiteettimerkki oikeasta hengellisyydestä.

ESKO: Joskus termi lahko tulee esille sekulaarissa keskustelussa, ja silloin se kantaa mukanaan kielteisiä tarkoitusperiä. Sitä käytetään myös, kun ei oikein löydetä sopivaa sanaa eikä aina edes tunnisteta siihen liittyviä kipeitä puolia.

LEEVI: Tämä ilmenee myös profaanissa mediassa. Toimittajat läiskivät kepeästi lahko-termiä tuntematta sitä sen tarkemmin. Ja kielenkäyttöön vaikuttavat myös esimerkiksi USA:ssa esiintyvät lahkot ja kultit.

MATTI: Tavallinen kadun mies ymmärtää lahkon kielteisenä. Johtuu siitä, että kulteista on ollut karmivia esimerkkejä, jolloin lahko-käsite laajenee.

ESKO: Mutta Helluntaikirkosta puhuttaessa en kuule puhuttavan lahkosta. Helluntaikirkko hahmotetaan yhdeksi Suomen kirkoista. Merkittävää tässä on ollut vaikkapa arkkipiispojen tai valtakirkkojen muiden mielipidejohtajien suhtautuminen. Se kopioituu sitten kautta koko kentän.

MATTI: Varmaan kirkko-sanallakin on vastakkainen merkitys kuin lahkolla. Sellaisena se on hieno vahvuus.

LEEVI: Helluntaikirkko on viestinyt, että terveeseen kristillisyyteen kuuluu tietty johtajuusrakenne, jossa on vastuunalaisuutta ja tilivelvollisuutta toisin kuin villeissä ja pienissä porukoissa.

 

Knutbyn tapauksessa tavallinen helluntaiseurakunta muuntui vähitellen lahkoksi. Minkälaisia piirteitä te asettaisitte tuollaiselle lahkoutumiselle?

ESKO: Yksi tunnusmerkki on, että yhteisö piirtää ympärilleen sellaisen rajan, jonka lävitse ei pääse kumpaankaan suuntaan. Sellaisia seurakuntia ei kuitenkaan liene kovin monia, vaikka yrityksiä on kyllä ollut muutamia.

LEEVI: Yksi selvä lahkon piirre on, että kadotetaan luonnolliset yhteydet ympäristöön niin jäsenten tai vaikkapa perheiden kautta, mutta myös yhteisönä.

Lahkoutumisessa usko ei tee ihmistä terveellä tavalla inhimilliseksi, vaan siinä lähtee rakentumaan jokin erikoinen identiteetti, joka ei ole enää normaalia, tervettä ja tasapainoista.

Lahkon yksi piirre on myös suorituskeskeisyys. On erilaisia suoritteita, joille on kehitetty mittareita. Ennen puhuttiin helluntailaisuudessakin lainalaisuudesta.

MATTI: Lahkossa luvataan, että kun tulet mukaan ja teet näitä rituaaleja ja toimit niin kuin sinun odotetaan toimivan, niin pääset sellaiselle tasolle, jollaista et saa missään muussa yhteisössä kuin täällä.

Sitten on kääntöpuoli, jonka olen itsekin lapsuudessani kokenut: missään muualla ei ole pelastusta kuin täällä meidän seurakunnassamme. Pelastusoppi rakentuu ikään kuin sulkeutuneen yhteisön ja sen toimintatapojen kautta.

LEEVI: Ajattelen lahkon toisaalta teologisena, oppiin liittyvänä asiana ja toisaalta yhteisön psyko-sosiaalisena terveytenä.

Edellisessä pitää kysyä, että onko teologia sopusoinnussa klassisen kristinuskon kanssa. Ja niitä perusjuttuja on vain muutamia.

ESKO: Tuossa on pohtimisen aihetta. Yhteisö voi etääntyä klassisesta teologiasta, mutta ollakin psyko-sosiaalisena yhteisönä aivan terve ja läpinäkyvä ja se voi jopa laajeta.

Voidaan siis kysyä, että tarvitaanko lahkoon teologinen ongelma, vai riittääkö se, että yhteisö on tiukasti rajattu ja yhteys ympäristöön katkeaa.

LEEVI: Lahkojen perusongelma ei ole välttämättä aina teologiassa. Hengellisesti sairaiden ilmiöiden pääpaino on kovin usein myös psykososiaalisesti sairaassa yhteisössä ja sen johtajuudessa. Siinä voi esiintyä vaikkapa yksipuolisia painotuksia, väärää johtajuuskäyttäytymistä ja muuta sellaista.

 

Arvioinnissa teoreettiset käsitteet yhdistetään havaittaviin, mitattaviin ominaisuuksiin. Kyse on toimintakulttuurin sanoittamisesta.

ESKO: Tämä psyko-sosiaalinen puoli on jopa ratkaisevampi kuin teologinen. Jos vaikka oppi olisi aivan täsmälleen sama kuin jollakin toisella yhteisöllä, mutta samalla ilmaistaan, että ”vain me sanoitamme tämän oikein”, niin arviointimahdollisuutta vailla oleva jäsen ei voi punnita, että miksi se sama täällä meillä lausuttuna on parempaa kuin jossakin muualla.

LEEVI: Terveen yhteisön eräs piirre on, että ihmisiä suorastaan rohkaistaan itsenäiseen ajatteluun ja arviointiin. Ilmapiiri ei ole johtajakeskeinen, vaan Kristus-keskeinen ja Raamatun ydinjuttuja esiintuova.

MATTI: Paavalikin korostaa Galatalaiskirjeessään vapautta. Ja kun sitä arviointia sitten tehdään, niin keskeisiä käsitteitä ovat armo, sovitus, evankeliumi, Kristuksen täytetty työ. Niillä lähdetään liikkeelle.

ESKO: Hankaluus on, että esimerkiksi ”armo” voidaan määritellä käytännössä joksikin, joka kuulostaa ihan oikealta, mutta toteutus onkin sitten ihan toinen juttu. Yhteisö voi silti käytännössä olla armoton ja suorituskeskeinen.

LEEVI: Arvioinnin laajapohjaisuus on hyvin tärkeää. Helluntaiseurakunnissa saattaisi tässä olla kehittämisen paikka. Jäsenillä tulisi olla tiedossaan menettelytavat, miten menetellä, jos kokee tulleensa kohdelluksi tai ymmärretyksi väärin. Voisi luottaa siihen, että asia käsitellään eikä jää vain yhden henkilön taakse.

MATTI: Meillä ei ole oikein arvioinnin toimintakulttuuria. Ja arviointi on siinä mielessä haastavaa, että sitä voidaan käyttää myös väärin ja omien intressien edistämiseen.

Eräs piirre on, että jos ruvetaan arvioimaan yhdessä vaikkapa keskustelevalla otteella, niin siinä monet lukkiutuvat. Miten seurakuntalainen voi esittää kritiikkiä siten, ettei siitä tule negatiivista palautetta?

Arvioinnin merkitys on ymmärrettävä myös vanhimmiston työskentelyssä. Esimerkiksi oheinen lista olisi erittäin käydä lävitse vanhimmistossa ja pohtia, että eihän meillä vain ole tällaista tyrkylläkään. Se keskustelu olisi aika pitkä, mutta hyödyllinen.

ESKO: Arviointiin liittyy sellainen hankala puoli, että me teemme sen suhteessa johonkin, ja jos oma ympäristö on kovin tiivis, niin silloin arviointikin tehdään vain suhteessa omaan totuuteen.

Arviointi vaatisi vuorovaikutuksen ympäröivän yhteiskunnan tai muiden kirkkojen tai ylipäätään jonkun kanssa, jotta se arviointi nähdään suhteessa muihin.

LEEVI: 2000-luvulla sosiaalisen median ja verkon vuoksi toimintaympäristö on muuttunut aivan valtavasti. Nyt opit saadaan milloin Nigeriasta ja milloin Amerikasta ja milloin mistäkin.

Niinpä on aivan mahdotonta kenenkään pastorin kontrolloida niitä. Siksi on yhä tärkeämpää, että seurakuntalaisille annetaan valmiuksia opetella itse arvioimaan myös ilmiöitä, jotka eivät näyttäydy seurakunnan sisällä vaan jossakin muualla. Enää ei voi vain ylhäältä kaataa tietoa alaspäin.

MATTI: Joskus arviointi sotketaan ojentamiseen. Seurakuntalainen näkee oikeudekseen ja velvollisuudekseen ojentaa, ja se voi olla melkoinen hulabaloo. Paavali antaa Galatalaiskirjeen 6. luvun alussa ohjetta siitä, miten toimia, jos näkee jonkun tekevän tolkuttomuuksia. Siis tolkuttomuuksia, ei syntiä.

LEEVI: Paavali kirjoittaa myös tessalonikilaisille, että ”ojentakaa kurittomia, rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja ja olkaa kaikkia kohtaan kärsivällisiä.”

On siis tunnistettava, milloin kyse on kurittomuudesta, johon on hyvä puuttua. Mutta vaikka joku joskus toimii tolkuttomastikin, niin kyse saattaa olla psyykkisestä heikkoudesta.

 

Arviointi ei ole automaattisesti kielteistä. Arviointi on kyselyä. Minkä kanava kautta tavallinen seurakuntalainen voisi – heittäytymättä hankalaksi – pohdiskella ja kysellä.

LEEVI: Kun alkuvuosisatoina tuli klassista kristinuskoa uhkaavia liikkeitä, niin kirkolliskokouksia pidettiin useita ihan putkeen. Jos ne eivät olisi kyenneet arviointiin, niin voidaan vain kuvitella, mitä kristinusko olisi tänään.

Minua on aina puhutellut Filippiläiskirjeen 1:9-11: ”Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää, säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää ja tuottaisitte Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus.”

Eli hyvin tärkeä on myös arvioinnin motiivi. Ettei arvioisi mustamaalatakseen tai kaataakseen, vaan kehittääkseen aidosti asioita.

Elämme aikaa, jossa sosiaalinen media antaa jokaiselle mahdollisuuden laukoa ihan mitä haluaa ja näennäisesti samanlaisella painoarvolla. Katoaa taju siitä, että kaikki arvioijat eivät ole samalla viivalla ja yhtä kypsiä arvioimaan. Siksi myös arvioitsijoita pitää arvioida, että minkä suhteellisen painoarvon jollekin arviolle antaa.

MATTI: Arviointi ei ole meille luontaista, ei edes rakentava. Ja jos esittää kritiikkiä, niin siinä pulssi nousee ja äänikin tahtoo takertua kurkkuun. Arviointi voi kuitenkin olla myös positiivista. Ajatellaan vaikka viimeistä tuomiota. Siinä arvioinnissa oikealla puolella olevista oli paljon hyvää sanottavaa. Samoin Paavalikin monessa kirjeessään kertoilee paljon myönteistä, ja Apostolien teoissa kerrotaan, että Paavalikin käyntinsä jälkeen teki rohkaisevan arvion - ja me luemme siitä vieläkin.

ESKO: Edelleenkin mietin: kulkeutuuko se arvioiva viesti sinne, minne se kuuluu? Meillä kun ei ole arvioinnin käsittelykulttuuria.

MATTI: Jos yhteisö on sulkeutunut kuin munankuori, niin siellä johtaja voi päättää oikean arvioinnin kriteerit, mutta jos seurakunnan perusopetus ja isot kuviot on sovittu vanhimmistossa, ja pastorit sitten toteuttavat niitä, niin seurakuntalaisetkin oppivat tekemään siltä pohjalta arviointia.

Raikas ja terve opetus muuttaa koko ajan ihmisiä, jolloin he kykenevät tekemään tervettä harkintaa opetuksen pohjalta. Terve opetus tuottaa jo itsessään Hengen hedelmää. Silloin olemme lempeitä toinen toisillemme ja kilpailemme toinen toistemme kunnioittamisessa sen sijaan että mietimme suorituksia, että mikä on hyväksyttyä, mikä sallittua ja mikä kiellettyä.

 

Viime vuosikymmeninä Suomeen on rantautunut uusia, nopeasti kasvavia pienyhteisöjä, joiden vaikutuspiirissä on tuhansia nuorehkoja ihmisiä. Mikä heitä vetää sinne?

MATTI: Olisiko niin, että ne pystyvät lupaamaan jotakin kokemuksen ja tunteen tasolla? Tarjotaan elämyksiä.

Muistan lapsuudestani, että jos vaikkapa Mauri Liukkunen oli jossakin sadan kilometrin säteellä, niin häntä mentiin kuulemaan, sillä se oli kokemus!

On myös yhteisöjä, joissa on tiukat säännöt siitä, miten eletään.

LEEVI: Aikamme on täynnä erilaisia hengellisiä vaikutteita, ristiriitaisuuksia ja sekavuuksia. Silloin monia viehättävät helposti varmat ja mustavalkoiset vastaukset, kun niihin vielä lisätään tunne ja kokemukset. Näitä ilmiöitä olisi hyvä tarkastella myös pitkän ajan kuluessa. Hengellinen yhteisö voi hyvinkin kukoistaa epäterveellä pohjalla muutamia vuosia ja vuosikymmenenkin, mutta turnauskestävyys vasta pitkällä aikavälillä osoittaa, miten terveellä pohjalla se on.

ESKO: Jos me laskisimme vain kastettujen määrää emmekä seuraisi lainkaan heitä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet pois seurakunnan toiminnasta, niin kasvukäyrä olisi ihan toisenlainen kuin mitä se on. Pois jättäytyneitä on niin paljon omassakin sukupolvessa. Eivätkä syyt ole aina niin selkeät. On vain koettu, ettei haluta enää olla tässä mukana.

MATTI: Muistan lapsuudestani, että silloin tultiin uskoon ja pelastus oli varma. Mutta sitten hoiperreltiin jonkinlaista siltaa ja koko ajan pelättiin, että putoaa. Pelastus ei ollutkaan – niin kuin Paavali sanoo – yhtä lähellä meitä kuin silloin kun tulimme uskoon.

Palaan siis terveen opetuksen tärkeyteen. Uskon entistä enemmän evankeliumin perusasioihin: armo, sovitus ja päivittäinen evankeliumin voima.

ESKO: Minulla on muuan kokemus yhteisöstä, joka ei ollut helluntailiikkeessä. Siinä ympäristössä oli valtavan suuri armon ja rakkauden korostus, ja se kuului julistuksesta. En osannut heti tunnistaa ilmiötä, koska fraasit olivat niin oikeita. Mutta ajan mittaan tuli vastenmielinen olo tavasta osoittaa sitä rakkautta kaikessa. Se ei tuntunut luontevalta. Muutaman vuoden kuluttua ilmeni, että yhteisöön oli tullut lahkomaisia sulkeutuneisuuden piirteitä. Rakkauden ja hyväksynnän ilmapiirillä rajattiinkin tarkasti pois heidät, jotka ”eivät kuulu meihin”.

LEEVI: Ottaisin vielä esille psyykkisen haurauden. Joillakin henkiseltä rakenteeltaan heikoilla yksilöillä on alttiutta lähteä mukaan ympäristöihin, joissa he tulevat hyväksikäytetyiksi. Siksi joudumme kysymään, miten tällaisia uskovia pitäisi varjella ja hoitaa seurakuntaelämässä?

LEEVI: Johtajuus onkin yksi tarkkailtava asia. Miten keskeistä on henkilön ympärille rakentuva johtajuus? Ja onko johtajuudella yläpuolellaan mitään rakennetta, joka voi ottaa kantaa tai arvioida. Jos johtajat ovat täysin irrallaan sellaisesta johtajuusrakenteesta, niin sen pitäisi herättää kellot soimaan.

MATTI: Kun seurakunnassa aloittaa uusi työntekijä, niin vanhimmiston tulisi pitää jonkinlainen työhönottokeskustelu, jossa käydään lävitse keskeiset opetukset ja seurakunnan tavat. Se olisi arviointiketjun osa. Luotaisiin tavallaan hyvät, positiiviset käytänteet, joilla mennä eteenpäin. Samalla vanhimmisto ymmärtäisi työntekijää tukevan roolinsa.

LEEVI: On tärkeää, että työntekijän ja vanhimmiston välinen suhde on oikealla tavalla luottamukseen perustuva ja hengittävä. Samalla kun vanhimmisto tukee pastoriaan, hänellä tulee olla oikeanlainen vapaus toimia itsenäisesti ja sovitun linjan mukaisesti tukehtumatta liian yksityiskohtaiseen kontrollointiin.

ESKO: Joskus on niin, että vanhimmistoon ei löydy osaajia toisaalta hallinnon puolelta ja toisaalta paimenia. Aina kun nämä ominaisuudet eivät osu samoihin henkilöihin. Siksi olisi tärkeä, että hallintoon löytyisi lahjoja molempaan osaamiseen.

MATTI: Jos vanhimmistossa valmisteltaisiin seurakunnasta jonkinlainen esite, jossa kerrotaan, että tällaista me lupaamme ja tällaista väkeä me olemme, niin se olisi vanhimmistollekin melkoinen johtajuuden haaste. Joutuisi miettimään, että minkälaisella sanoituksella seurakuntaa johdetaan. Sellaisen esitteen tekemisessä kuluisi muutama lauantai-ilta, ja se koskettaisi ihan jokaista. Se olisi melkoinen kasvamisen prosessi.

ESKO: Tässä on ehkä ottanut hieman paikkansa strategia ”Valloittava seurakunta” (https://suomenhelluntaikirkko.fi/wp-content/uploads/2021/06/Valloittava-seurakunta-2035.pdf). Minulla on sellainen olo, että lapio on siinä kovalla kuokinnalla osunut johonkin arvokkaaseen.

 

Evankeliumi ja etiikka on pidettävä erillään.

LEEVI: Olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että evankeliumin ja etiikan ero pitäisi pitää entistä kirkkaammin mielessä. Meillä helluntailiikkeessä oli varsinkin takavuosina suuri vaara, että halusimme puhdasotsaisesti pitää esillä kristillistä etiikkaa, ymmärtämättä, että se on seurausta armon oikeasta ymmärtämisestä.

Peter Halldorf korostaakin sitä, että jos etiikka ja evankeliumi sotketaan väärällä tavalla, paljon asioita menee sekaisin. Silloin kristillisestä etiikasta tulee meille inhimillinen suoritus, jolla ansaitaan hyväksyntä Jumalan edessä. Usko ei nouse enää evankeliumista.

Hyvä ystäväni saarnaaja Matti Lappalainen onkin huomauttanut, että Jumalan armo on pahimmillaan monille uskoville kuin hengellinen toimeentulotuki. Jos omavoimaisessa uskonelämässä ei pärjää enää mitenkään muuten, niin sitten voi mennä taivaallisen sosiaalitoimiston luukulle pyytämään armoa. Armoa tarvitaan siis vasta sitten, kun kaikki muut eväät on syöty.

MATTI: Paavalikin sanoo, että sitä hyvä hän ei tee, jota haluaisi, koska hänessä asuu se synti.

Teologi Matti Väisänen sanoo jossakin kirjassaan, että mitä pidemmälle ihminen on taivastiellä vaeltanut, sitä vähemmän hän pyytää henkilökohtaiseen uskontaisteluunsa apua Jumalalta, koska – kuten Roomalaiskirjeessäkin sanotaan – ei se liha koskaan taivu hyvään, vaan meidän on vain taisteltava.

Armon jatkuva kokeminen on siitä ihmeellistä, että sitä annetaan meille – mutta sekin tulee armosta.

ESKO: Kun mietin viime elokuun Retro-tapahtumaa, niin jostakin syystä koen, että kaikesta siellä kuullusta huolimatta voin olla edelleen tässä mukana. Ja joku toinen kokee, samanlaisilla taustoilla ja kokemuksilla, ettei enää voi.

Jos pystyy pitämään eron meidän yhteisömme tavoilla ja teologisilla totuuksilla, niin aika paljon voi sopia, että ”tämä on meillä tapana”. Jokin toimintakulttuurin asia ei tarkoita, että se olisi jumalallinen totuus, jonka rikkomisesta seuraa kadotustuomio.

LEEVI: Tämä on hyvin tärkeä näkökulma! Se auttaa arvioimaan omaa toimintakulttuuria ja toimintatapoja.

ESKO: Hengellinen itsetunto voi kasvaa suhteessa suoraan Jumalaan eikä pelkästään yhteisöön. Jostakin syystä koen, että voin olla uskovaisena tässä yhteisössä ja edistää sen hyvää. Ja jos tulee kysymys siitä, että olenko kelvollinen Jumalalle, niin se vastaus tulee muualta kuin suoraan yhteisön antamana.

Meillä on tietyt tavat, joita perustelemme hengellisinä. Kun sitten yhteiskunta ja ympäristö muuttuvat ja tavatkin muuttuvat, niin joudumme kysymään, miksi se hengellinen totuus ei enää olekaan voimassa?

Jos pystymme pitämään hengelliset totuudet ja toimintatavat erillään, niin siitä seuraa levollisuutta. Me laulamme näitä lauluja, ja joku toinen laulaa toisenlaisia. Me vain emme pidä niin paljon niistä lauluista, vaan me tykkäämme näistä lauluista. Tällä tavalla uskaltaa olla hengellisenä yhteisönä mitä on.


 

 

 

 

 

Milloin on syytä huolestua?

Arvioidessasi uskonyhteisöäsi mieti näitä:

Sisäinen kontrolli: Miten paljon yhteisö määrää jäseniensä henkilökohtaisista asioista? Onko jäsenellä velvollisuus raportoida tekemisistään ylemmässä asemassa oleville?

Johdon autoritaarisuus: Kuinka erehtymättöminä johdon määräyksiä on pidettävä? Suljetaanko niiden arvostelija ulkopuolelle? Onko velvollisuus totella johtajan/johtajien käskyjä?

Opillinen dogmaattisuus: Ovatko todellisuuskäsitykset ja opit jäykkiä? Onko suvaitsemattomuutta erilaista ajattelua kohtaan? Kuinka pitkälle opetus ajattelee jäsenen puolesta tarjoten valmiit mielipiteet?

Syyllistäminen: Onko jäsenen etsittävä vikaa aina itsestään, jos ei sopeudu yhteisöön?

Vainoharhaisuus: Kuinka paljon jäseniä pelotellaan todellisilla tai kuvitelluilla vihollisilla, joita voivat olla erilaiset viranomaiset, virallinen (lääke)tiede ja ennen kaikkea yhteisöstä lähteneet ja siihen kriittisesti suhtautuvat entiset jäsenet?

Maailmankielteisyys: Näkeekö yhteisö maallisen elämän yhteisön ulkopuolella täysin arvottomana? Väittääkö se yhteisöön kuulumattomien ihmisten joutuvan kuoleman jälkeen helvettiin? Onko yhteisöllä apokalyptinen visio, jossa maailmanloppu on lähellä ja vain yhteisöön sitoutuneet jäsenet pelastuvat?

Sensuuri: Missä määrin yhteisö rajoittaa jäsenten mahdollisuutta tutustua ulkopuolisiin näkemyksiin yhteisöstä? Onko suoran kiellon lisäksi epäsuoraa ryhmäpainetta: jäsenen ei odoteta haaskaavan aikaansa maallisiin tai demonisiin tiedonlähteisiin?

Ihmissuhteiden rajoittaminen: Onko painetta hylätä eri tavalla ajattelevien ystävien ja omaisten seura, entinen elämä harrastuksineen ja ilonaiheineen?

Uusien jäsenien värväys: Kuinka paljon painoa annetaan uusien jäsenien hankkimiselle ja lähetystyölle?

Peiteryhmät: Kuinka suuri määrä yhteisöllä on esimerkiksi peiteyhtiöitä ja ”hyväntekeväisyysjärjestöjä”, joiden tosiasiallinen tarkoitus on tuoda lisää kannattajia ja rahaa?

Varakkuus: Miten paljon jäseniä painostetaan lahjoittamaan omaisuuttaan yhteisölle (esim. kymmenykset tuloista, erikoiskolehdit, yhteisölle testamentatut perinnöt)?

Poliittinen vaikutusvalta: Kuinka paljon poliittista vaikutusvaltaa yhteisö haluaa tai on pystynyt hankkimaan sijoittamalla jäseniään vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa?

Seksuaalinen manipulaatio: Kuinka tarkkaan johtajat määräävät alaistensa seksielämästä?

Eroa harkitsevien painostus: Kuinka voimakkaasti jäseniä pyritään estämään lähtemästä liikkeestä? Kuinka paljon entisiä jäseniä painostetaan liittymään takaisin?

Väkivallan hyväksyminen: Hyväksytäänkö fyysinen väkivalta?

Totisuus: Onko kyvyttömyyttä sietää yhteisöön, sen johtajiin tai oppeihin kohdistuvaa leikinlaskua?

(TJ)

 



UUTISET