Maanantai 6. joulukuuta.
Nimipäivää viettää Niilo, Nikolai, Niko, Niklas

Helluntailiikkeen teologinen kehitys – "Teologiaa on liikkeen parissa aina tehty, vaikka se on ollutkin hyvin ei-akateemista"

Helluntailaista teologiaa on usein levitetty vahvojen ja koskettavien saarnojen kautta. Kuvituskuvassa Eino Ahonen saarnaa 1940-luvun lopulla. (Aikamedian arkisto)
Helluntailaista teologiaa on usein levitetty vahvojen ja koskettavien saarnojen kautta. Kuvituskuvassa Eino Ahonen saarnaa 1940-luvun lopulla. (Aikamedian arkisto)
Helluntailiikkeen historia osoittaa, että se on ollut aktiivinen spritualiteetissaan, ahkera evankeliumin julistamisessa ja intohimoinen lähetystyössään. Se on myös suosinut henkilökohtaisia todistuksia, lauluja sekä rukouksia evankeliumin tulkinnan välineenä. Näin sen piirissä ei perinteisesti ole laajemmin syvennytty sofistikoituun teologiseen tutkimukseen ja pohdintaan. Helluntailiikkeessä jumalanpalveluselämä, evankeliointi ja kristillinen palvelutyö ovat olleet etusijalla teologiaan nähden, ja monien mielestä niin sen tulee ollakin, sillä Uusi testamentti keskittyy seurakunnan todistukseen, jumalanpalvelukseen ja työhön eikä yleisesti ottaen tuo esiin formaaleja opillisia julkilausumia, paitsi kun opilliset riidat tekevät sen välttämättömäksi. 

 

Teologian asema ja merkitys 

Teologia on helluntailiikkeessä merkinnyt ja vieläkin paljolti merkitsee lähinnä Raamatun sanoman selventämistä niin yksittäisen kristityn, seurakuntaelämän kuin lähetyksen vahvistamiseksi. Luultavimmin tästä syystä myös akateemisesti koulutetumpien helluntailaisten keskuudessa traditionaalinen raamattuteologia on ollut paljon suositumpaa kuin abstraktimpi ja filosofisesti orientoitunut systemaattinen teologia.

 

 

      "Ei-akateemisen teologian merkitystä ei saa väheksyä."

 

Ei voida kuitenkaan sanoa, että helluntailaiset olisivat olleet välinpitämättömiä teologiaa kohtaan. Teologiaa on helluntailiikkeen parissa aina tehty, vaikka voidaankin osoittaa sen olleen hyvin ei-akateemista. Ei voida myöskään väittää, että tällainen ei-akateeminen helluntaiteologia aina ja välttämättä hylkäisi eksegeettisen työn ja teologisen reflektion erilaisia teologisia aiheita käsitellessään. 

Koska helluntaiteologia ei usein ole lähestymistavassaan tietoisen kriittistä, kontekstuaalista tai metodologista, monet helluntaiteologit ovat pyrkineet painottamaan vähintäänkin vahvaa eksegeettistä työskentelyä ja jossain määrin systemaattista teologista pohdintaa. Niinpä tällaisen ei-akateemisen teologian merkitystä ei voi eikä saa väheksyä, sillä helluntailiikkeen narratiivinen ja draamallinen teologia voi tarjota edelleen merkittävän ”äänen” nykyiselle teologiselle keskustelulle. 

Yritys teologian tekemisen ja samalla vapaan hengellisen elämän yhdistämiseen näkyy jo esimerkiksi siinä, kun Azusa-kadun tapahtumia johtaessaan William J. Seymour saattoi puhua liikuttavasti ja laajasti oppilauselmia välttäen rakkauden merkityksestä kristityn elämässä. Kuitenkin samanaikaisesti hänen johdollaan Azusa-missio julkaisi ”virallisen” opillisen julkilausuman Apostolic Faith -lehden kannen sisäsivulla. Vähän myöhemmin lehti julisti, että kaikki, jotka kunnioittivat Kristuksen verta, olivat veljiä keskenään, mutta varoitti samalla, että ”emme hyväksy mitään [teologisia] virheitä, vaikka ne näyttäisivät kuinka houkuttelevilta ja makeilta”. 

Toisessa yhteydessä Seymour totesi, että ”opillinen epäpuhtaus on verrattavissa hengelliseen haureuteen”. Helluntailiikkeen piirissä on alusta lähtien pyritty muistuttamaan, että opillinen tieto on välttämätöntä kristityn luonteen kehittymiseksi, ja että vahvat uskomukset luovat vahvan luonteen.

 

 

      "Teologiakin voi tulla esteeksi Hengen toiminnalle."

 

Alusta lähtien helluntailaisuudessa on kiinnitetty varsin vahvasti huomiota teologisiin näkemyksiin, jopa niin paljon, että teologiset eroavaisuudet särkivät niin seurakuntia kuin ystävyyssuhteita. Toimittuaan 1900-luvun alussa kolme vuosikymmentä Yhdysvalloissa Pentecostal Holiness Church -kirkkokunnan johtajana J. H. King joutui surullisena toteamaan, että ”riidat, kiistat, jakautumiset, hämmennys ja taistelut tuomioistuimissa” olivat saattaneet hänet henkilökohtaisesti ”lähes täydellisen avuttomuuden tilaan”. 

Tämäkin kuvaa jotain siitä ehkä liiankin vakavasta, osin ehkä vinoutuneestakin suhtautumisesta helluntailaiseen ”dogmatiikkaan”, joka herätysliikkeen keskuudessa vallitsi. Oppi ei tosiaankaan ollut toisarvoista. Kuitenkin painopiste oli ja on varmasti edelleenkin kristityn elämässä ja vaelluksessa. 

 

Kohti helluntailaista teologista ymmärrystä 

Koska helluntailaisuus tavallaan lisäsi oman teologisen antinsa, opin Pyhän Hengen kasteesta, muuten laajalti hyväksyttyyn konservatiiviseen teologiaan, ei liikkeen piirissä koettu suurta tarvetta luoda kokonaista omaa dogmatiikkaa. Kiistatkin koskettivat yksittäisiä teologisia näkemyksiä, joista tietysti kysymys Jumalan olemuksesta oli yksi merkittävimmistä. 

Kirjoitetun dogmatiikan puute jatkui lähes sellaisenaan ainakin 1950-luvulle saakka. Vasta viime vuosikymmenien aikana helluntailaisuuden piirissä on ollut laajemmin kasvavaa kiinnostusta ja painotusta helluntailaisuuden teologiselle tutkimiselle ja reflektoinnille. Myös helluntailaisten teologien määrä akateemisissa teologisissa laitoksissa on kasvanut merkittävästi. 

Yhdysvaltalainen teologi French Arrington kiteyttää helluntailaisen teologian kehityksen historiallisesti ja kronologisesti kolmeen eri vaiheeseen. 

Ensin oli eräänlainen määrittelyvaihe, jossa pyhitys- ja kolminaisuuskiistojen keskellä helluntailaiset pyrkivät luomaan ja määrittelemään teologiaansa suhteessa koettuihin uusiin kokemuksiin, siis Pyhän Hengen kasteeseen ja siihen liittyviin ilmiöihin. 

Toisessa vaiheessa pyrittiin luomaan teologisia tekstejä liikkeen sananjulistajia ja pastoreita varten, jotka pääosin olivat kouluttamattomia. Tarkoituksena oli teroittaa heidän mieliinsä edellisessä vaiheessa hyväksytyt ”helluntailaiset uskontotuudet”. 

Kolmatta vaihetta hän kuvaa niin sanotuksi puolustautumisen ajaksi, sillä monissa toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetuissa teksteissä helluntaiteologit puolustivat näkemyksiään suhteessa muihin kristillisiin traditioihin. Esimerkiksi amerikkalainen Ernest S. Williams kolmiosaisessa teoksessaan Systematic Theology (1953) puolustautui varsin laajasti kalvinisteilta tullutta kritiikkiä vastaan, joka kohdistui paljolti helluntailaisuuden arminiolaissävytteiseen Raamatun tekstin tulkintaan. Tämänkaltainen puolustautuminen näkyy vielä tänäkin päivänä helluntaiteologiassa. 

Monet helluntailaiset teologit ovat kuitenkin viime vuosien aikana pyrkineet jättämään nämä vaiheet taakseen ja siirtymään konstruktiiviseen ja luovaan teologiseen reflektioon ja pohdintaan. Samalla myös helluntailaisen hermeneutiikan (teorian tulkinnasta) määritteleminen on saanut jalansijaa. 

Edelleen on paljolti nähtävissä, että teologia ei ole päämäärä itsessään. Teologin, niin kuin jokaisen kristityn, päämäärä tulee olla siirtyminen opillisen teorian ”tuolle puolen” Jumalan tekojen todelliseen kokemiseen. Näin helluntailainen ”empirismi” ja kokemuksellisuus on edelleen mukana kehittyvässä helluntailaisessa teologiassa. 

 

Systemaattinen teologia 

Ennen kuin tarkastelemme lähemmin klassiselle helluntailaisuudelle tyypillistä teologiaa ja hermeneutiikkaa, on syytä ymmärtää klassisen helluntailiikkeen ”systemaattisen teologian” luonnetta. Lähes koko 1900-luvun ajalta voidaan huomata, että helluntailiike on itse asiassa nojannut raamattukäsityksissään enemmän 1900-luvun alun fundamentalisteihin kuin omassa keskuudessaan kehittyneisiin hermeneuttisiin periaatteisiin. 

Yhdysvalloissa helluntailiikkeen piirissä toimintansa aloittaneet raamattukoulut tarvitsivat varsin pian opetusmateriaalia käyttöönsä. Kyseessä oli paljolti materiaali, jossa pyrittiin kokoavasti esittämään Raamatun perustotuuksia. Tähän tarpeeseen vastaus löytyi nimenomaan sen ajan ”raamattufundamentalistien” keskuudesta, siitäkin huolimatta, että fundamentalistit olivat varsin äänekäs muotoutuvaa helluntailaisuutta ja sen piirissä harjoitettua teologiaa kritisoinut joukko. Fundamentalismia ja klassista helluntailaisuutta yhdisti kuitenkin yhteinen näkemys Raamatun auktoriteetista ja molempien sitoutumisesta muutamiin Raamatun ”kardinaalitotuuksiin”. 

Näin klassisen helluntailaisuuden piirissä muodostetut niin sanotut systemaattisen teologian julkaisut olivat käytännössä Raamatun temaattista järjestämistä ja sen esittämistä systemaattisessa muodossa sen sijaan, että olisi esimerkiksi millään tavalla ”kriittisesti” pyritty löytämään Raamatun tekstien ja kirjoittajien uniikit teemat. 

Niinpä klassisessa helluntailiikkeessä systemaattinen teologia ei ole tarkoittanut niinkään sitä yleisesti ymmärrettyä teologista metodia, jossa pyritään luomaan vakuuttava määritelmä kristillisestä uskosta systemaattisesti läpi käyden ja pohtien eri Raamatun teemoja – yhteydessä niin kirjoituksiin, kristillisen kirkon traditioon kuin kunkin ajan kulttuuriseen ja seurakunnalliseen kontekstiin. Raamatun oppeja esittelevät teokset olivatkin pääasiallisesti varsin abstrakteja ja luonteeltaan tietosanakirjamaisia. 

Siitä huolimatta, että tällaiset julkaisut ovat olleet varsin laajasti käytössä Yhdysvalloissa ja muuallakin helluntailiikkeen raamattukouluissa ja seminaareissa, on muotoutuneen ”helluntaiakateemisuuden” rinnalla aina kulkenut eräänlainen alkuperäinen helluntaiteologian maallikkosuuntaus. 

 

Teologiaa Hengen johdossa 

Helluntaiteologian maallikkosuuntaus muodostui enemmänkin

 

kokemuksellisesta spiritualiteetista, johon on kuulunut seurakuntayhteisön keskellä todistuspuheenvuoroja, saarnoja, herätyskokouksia ja lauluja sekä kokemuksia henkikasteesta monine muotoineen. Myös henkilökohtainen Raamatun lukeminen ja rukoukseen sidottu hartauselämä on ollut osa sitä. 

Helluntailiikkeen teologia onkin käytännössä ollut ja on edelleen alistettuna Paavalin kehotukselle olla ”sammuttamatta Henkeä”. Teologiakin voi siis näin ajateltuna tulla esteeksi Hengen toiminnalle. 

Azusa-kadun vaikuttajien ja muiden ensimmäisten helluntailaisten tapaan tällaista Hengen toiminnan sammumista ”kauhistuu” tämänkin päivän helluntailainen, joka ajattelee, että ”kirjain kuolettaa mutta Henki tekee eläväksi”. 

Edellä sanottua ei pidä ymmärtää väärin ja negatiivisena, sillä ehkä juuri tällainen kristinuskon dogmaattisuuden ja käytännön kristillisyyden yhdistelmä on luonut ne puitteet, joiden sisällä helluntailiike on voinut kasvaa ja levitä maailmanlaajuiseksi, merkittäväksi kristilliseksi suunnaksi yhdessä vuosisadassa.  Siitä huolimatta, että varsinaista systemaattista helluntaiteologiaa ei ole tähän päivään mennessä kirjoitettu, teologialla on aina ollut merkittävä paikkansa myös helluntailaisessa spiritualiteetissa. 

Petri Mäkilä

 

Kirjoittaja on Ristin Voitto -lehden päätoimittaja. Teksti on toinen osa klassisen helluntailaisuuden historiaa ja teologista kehitystä kuvaavaa sarjaa. 

 

 

Kirjallisuutta: 

Jouko Ruohomäki: Karismaattisuuden kutsu. Aikamedia 2009. 

Petri Mäkilä: Helluntailainen. Aikamedia 2019. 

Timo Pokki: Uskon empirismi. STKS 2005. 

Donald W. Dayton: Theological roots of pentecostalism. 1987. 

Douglas Jacobsen: Thinking in the Spirit. 2003. 

French L. Arrington: Christian doctrine 1-3 – A Pentecostal perspective. 1992–1994.

 



UUTISET