Haastaako tieteiskirjallisuus uskonnon?

Englantilainen viktoriaanisen ajan runoilija ja kirjallisuuskriitikko Matthew Arnold (1822–1888) totesi aikanaan kuuluisaksi tulleella tavalla, että kaunokirjallisuus vähitellen korvaisi ja täyttäisi ne tehtävät, jotka on perinteisesti annettu uskonnolle. 1900-luvulle tultaessa samaa ajatusta on esitetty myös tieteen ja uskonnon suhteesta.

Suomalainen kirjallisuudentutkija ja tieteiskirjailija Markku Soikkeli (s. 1963) toteaa teoksessaan Tieteiskirjallisuuden käsikirja (Avain 2015), että 2000-luvun perspektiivistä katsottuna kirjallisuus ja tiede eivät ole tarjonneet riittäviä vaihtoehtoja uskonnolle.

– On kuitenkin olemassa sellaista sepitettyä tieteiskirjallisuutta, joka on omistautunut käsittelemään yhtä suuria teemoja kuin uskonto, Soikkeli kirjoittaa.

Maailmankatsomusten kamppailu

Tieteiskirjailijoilla on ollut päämääränä käsitellä sellaisia asioita, jotka ovat olleet vuosituhansia uskonnon erityisaluetta. Näitä ovat esimerkiksi ihmisen suhde epäinhimilliseen osana maailmankaikkeutta, ihmisyyden historiallinen luonne tai se, voisiko ihminen rakentaa jumalan kaltaisen koneen.

Soikkelin lähtökohtana on käsitys maailmasta käsitteellisesti ristiriitaisena. Tähän ristiriitaan ovat perinteisesti tuoneet selvyyttä uskonnolliset kertomukset, mutta lähempänä nykyaikaa myös tieteistarinat.

Sepitetyt tieteistarinat heijastavat itsessään kamppailua, jota käydään tieteellisen ja uskonnollisen maailmankatsomuksen välillä erityisesti USA:ssa. Palkittu englantilainen tieteiskirjailija Farah Mendlesohn (s. 1968) on huomauttanut USA:n muuttuneen 1900-luvulla sellaiseksi yhteiskunnaksi, joka on ainoastaan näennäisen juridisesti vapaa uskonnoista. Uskonto kolkuttaa vastaan joka paikassa, koulusta ja päiväkodista lähtien.

Toisen maailmansodan jälkeen tieteiskirjailijat suhtautuivat uskontoon korostuneen pessimistisesti. Uskontoon turvautumista pidettiin merkkinä joko kaiken saavuttamisesta tai menettämisestä. Tieteisfiktio liberalisoitui varsinaisesti vasta 1960-luvulla.

Tieteiskirjallisuudessa on kuitenkin nähtävissä uskontoa muistuttavaa idealismia siitä, mihin kaikkeen tiede pystyykään. Uskonnollisen uskon on tällöin korvannut rajaton tieteisusko, skientisismi, joka näkyy esimerkiksi monien tieteiskirjojen juonenrakenteluissa.

Skientisismi on myös ajanut monet tieteiskirjailijat uskomaan, että ennen pitkää ihmiskunta hylkäisi uskonnot. Tähän suuntaan ei kuitenkaan kehitys ole kulkenut. Skientisismin taustalla oleva tietämys on Soikkelin mukaan monessa kohdin auttamattomasti vanhentunutta.

Uskonnolliset hahmot

Jumala tai jumaluus pohdituttaa scifi-kirjailijoita. Tieteistarinoista löytyy lukemattomia tarinoita, joissa esiintyy jumalan kaltaisia avaruusolioita. Soikkelin mukaan on kuitenkin erikoista, kuinka pieni rooli uskonnoilla on scifi-kirjoihin sommitelluissa maailmoissa.

– Siihen nähden, kuinka keskeinen osuus uskonnoilla on ihmisyhteisöissä, ovat scifi-tarinoiden uskonnot pelkkää taustakoristetta.

Tieteiskirjallisuudessa on kuitenkin säilynyt yksi sellainen henkilöhahmo, joka on ominainen juuri uskonnolle. Se on lähetyssaarnaaja, jonka hahmon alkuperä on kolonialismin ajan seikkailuviihteessä: yksinäinen hahmo tutustuu jonkinlaisen mission ajamana itselleen vieraaseen sivilisaatioon.

Uskontojen tarjoama ikuisuusajatus joutuu kovalle koetukselle tieteistarinoissa. Tieteisromaanin aikajana voi olla jopa miljardeja vuosia, mikä vääristää luonnollisen suhteellisuudentajun.


Jari Olavi Hiltunen

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja ja kirjallisuuskriitikko.