Perjantai 3. joulukuuta.
Nimipäivää viettää Vellamo, Meri, Urda

Efesolaiskirjeen sota-asu kertoo periaatteista, jotka mahdollistavat toimivan seurakunnan ja laadukkaan elämän uskossa

Efesolaiskirje on kirjoitettu Roomassa, ja se on yksi niin sanotuista vankilakirjeistä. Ennen Roomaan tuloaan Paavali oli ollut tutkintavankeudessa Kesareassa yli kaksi vuotta.1 Kesarea oli siihen aikaan Juudean maaherran hallintokaupunki, jonne oli sijoitettu suuri roomalainen varuskunta. 

Legioonalaisen sota-asu ja toiminta oli tullut Paavalille tutuksi tuona aikana. Saihan hän jatkuvasti nähdä, kuinka legioonaa koulutettiin varuskunnassa. Paavalille oli selvää, että legioonalainen oli osa järjestäytynyttä kokonaisuutta, legioonaa. 

Hengellisessä yhteydessä puhutaan seurakuntayhteydestä, joka on kristillinen järjestäytymisen muoto. 

 

Uskovan puolustussota 

Sota-asusta kirjoittaessaan Paavali puhuu puolustautumisesta hyökkääjää vastaan. Hyökkääjä on Paavalin mukaan näkymätön maailma, joka käyttää hyväkseen heikkouksiamme. Kyse on kristittyä kohtaavasta pahasta päivästä, joka täytyy kestää. 

Pahaa päivää varten tulee varustautua hyvänä päivänä ollaksemme valmiita kohtamaan pahat päivät. Taistelun päivänä tulee muistaa, että kun se on kestetty, tulee taas hyviä päiviä.

 

 

      "Pahaa päivää varten tulee varustautua hyvänä päivänä."

 

Legioonan aktiivisesta toiminnasta tiedetään, että sillä oli turvanaan paaluista rakennettu leiri, jossa yövyttiin. Leiri rakennettiin aina yövyttäessä, vaikka yhtä yötä varten. Tämä järjestely antoi legioonalle mahdollisuuden pelastua, vaikka taistelu olisi hävitty. Legioona vetäytyi silloin leirin suojaan ja varjeltui tuhoutumasta. 

Jokainen sotilas osallistui leirin rakentamiseen. He kantoivat marsseilla mukanaan 150–180 senttimetrin pituista, molemmista päistä teroitettua paalua, joista leirin aita rakennettiin. Legioona ja leiri ovat esikuva järjestäytyneestä seurakunnasta, jossa jokainen jäsen on osa kokonaisuutta ja joka antaa suojan silloinkin, kun kristitty kärsii tappioita elämässään. 

Roomalainen legioona kehittyi kohdattavien haasteiden mukaisesti. Sen alkumuoto oli kreikkalainen falangi, joka oli lähes voittamaton edestä tulevia hyökkäyksiä vastaa. Se oli kuitenkin jäykän järjestyksensä vuoksi suojaton sivusta tai takaa uhkaavia ratsujoukkoja vastaan. Roomalainen legioona uudistettiinkin kulloinkin kohdattavien uusien haasteiden mukaiseksi, ja se voitiin voittaa vain, jos sen järjestys saatiin murrettua. 

Samalla tavoin seurakunnan tulee olla toiminnallisesti joustava ja kyetä jatkuvaan uudistukseen olosuhteiden mukana. Tänä aikana kyse voisi olla vaikkapa sosiaalisen median haltuunotto, sekä puolustautumista että hyökkäystä varten. 

 

Taisteluvarustus on lahja 

Legioona ei ollut voittamaton. Historian mukaan pahimman tappionsa legioona kohtasi nykyisen Saksan alueella, Teutoburgin metsätaistelussa vuonna yhdeksän jKr. Se oli siirtymässä kesäleiristä talvileiriin ja houkuteltiin siirtymään pois varsinaiselta turvalliselta reitiltään soiseen metsään. 

Hyökkääjien johtajana oli entinen legioonalainen, joka tunsi legioonan taistelutavat ja osasi järjestää olosuhteet niin, etteivät Rooman joukot kyenneet järjestelmälliseen vastarintaan. Rooma menetti kolme legioonaa, yhteensä 17 000 miestä. Kun seurakunta saadaan houkuteltua Raamatun viitoittamalta turvalliselta tieltä, edessä voi olla katastrofi.

 

 

"Kristityn tulee tutustua Sanaan ja oppia käyttämään sitä."

 

Legioonan taistelukyky perustui järjestyneen joukon voimaan. Taistelussa sotilaat seisoivat vierekkäin ja suojasivat toisiaan. Joukosta eristetty sotilas oli useimmiten tuhon oma, sillä hän oli suojaton takaa ja sivusta tulevaa uhkaa vastaan. Tämän takia legioona oli jaettu ryhmiin, joista pienin oli noin yhdeksän sotilasta. Tämä määrä tarvittiin joka suuntaan kilvillä suojattuun joukkoon. Tällainen ryhmä saattoi eristettynäkin pitää puoliaan, kunnes pääjoukot ehtivät ryhmän avuksi. Sen johtajana oli aliupseeri, jonka arvonimi oli decanus. Tällainen ryhmä on esikuva seurakunnan solutoiminnasta, joka parhaiten mahdollistaa seurakunnallisen yhteyden ja sielunhoidon. 

Paavalin aikana legioonalainen sai varusteensa valtiolta ilmaiseksi. Tämän vuoksi Paavali kehottaa kristittyä ”ottamaan päälleen” taisteluvarusteet Jumalan lahjana harjoitettavaksi pahaa päivää varten. Niiden käytön opettaminen kuului legioonan johtajille. Seurakunnassa se tarkoittaa seurakunnan johtajia. 

 

Sota-asun vyö, haarniska, kengät ja kypärä 

Legioonalaisen varusteista mainitaan ensin totuuden vyö. Vyö oli varusteista se, joka oli välttämätön haarniskaan pukeuduttaessa ja miekan mukana pysymiseksi. Vyö piti haarniskan koossa ja miekka ripustettiin siihen. Onkin otettava huomioon, että jos kristitty luopuu totuudesta, samalla hän menettää sekä haarniskan että miekkansa. 

Vyö sidottiin lantioille ja se kannatteli miekkaa. Vyö oli varmistettu olan yli kulkevalla hihnalla, ja siinä riippui edessä suorakaiteen muotoinen metallilla vahvistettu kaistale, joka suojasi nivusia. Vyö kuvaa totuutta, totuudellisuudessa elämistä opissa ja elämässä. 

Haarniska oli metallista tehty rintaa, vatsaa ja olkapäitä suojaava panssari. Efesolaiskirjeessä se kuvaa vanhurskautta. Vanhurskaus on suomeksi oikeudenmukaisuutta. Kristityn perusvanhurskaus on uskon kautta saatu ja on yhtäläinen kaikilla uskovilla. Elämänvanhurskaus on pyhittymistä, muuttumista vähitellen Jeesuksen kuvan kaltaisuuteen. Tässä pyrkimyksessä olemme kukin siinä, mihin valintamme ja Jumalan armo ovat meitä ehtineet kuljettaa. 

Vaikka olisimme vajaat pyhityksemme osalta, olemme kykeneviä uskon kautta ja saamamme vanhurskauden nojalla pukeutumaan rautahaarniskaan pitääksemme puoliamme pahan hyökkäyksiä vastaan ja säilyttämään uskomme. 

Kengät olivat jalkoihin hihnoilla sidotut lujat anturat, jotka mahdollistivat legioonan pitkät marssit eri puolilla laajaa valtakuntaa ja lujan jalansijan taistelussa. Marsseja varten roomalaiset rakensivat laajan ja hyvän tieverkoston, jota pitkin myös posti, kauppa ja evankeliumi kulkivat. 

Kirjassa Kristinuskon ja pakanuuden taistelu evankeliumin maailmanvalloitusta kuvataan näin: ”Niin kuin tähdet syttyvät illan tullen taivaalle, syntyi eri puolille Rooman laajaa valtakuntaa seurakuntia kristittyjen kauppiaiden vaikutuksesta. Kukaan ei tiedä heidän nimiään.” Kengät tässä yhteydessä kuvaavatkin alttiutta, valmiutta kaikenlaiseen evankeliumin edistämiseen. 

Legioonalaisella oli päässään metallinen kypärä, joka suojasi päätä päältä, takaa ja sivuilta. Pää ei voinut jatkuvasti olla kilven suojassa, joten kypärä oli pään ensisijainen suoja. Pää on sotilaan strateginen osa. Kun se vahingoittuu, sotilas tulee taistelukyvyttömäksi. Kypärää verrataankin pelastukseen, kristillisyyden olennaiseen osaan. 

 

Uskon kilpi ja Hengen miekka 

Kilpi oli Paavalin aikana suorakaiteen muotoinen 75 x 120 senttimetriä oleva puusta valmistettu ja nahalla päällystetty suoja. Koska ihmiset olivat tuohon aikaan lyhempiä kuin nykyään, kilpi ylsi suojaamaan kehon nilkoista kaulaan saakka. Tuliset nuolet olivat palavalla aineella varustettuja ja sytytettyjä tai myrkytettyjä vaarallisia aseita. Jousimiehet olivat harjoitettu joukko ampujia, jotka eivät tähdänneet yksittäisiin vastustajiin. Teho perustui ammuttujen nuolten paljouteen. Nuolia saattoi olla ilmassa yhdellä kertaa niin paljon, että ne pimittivät auringon. 

Kilvet kasteltiin vedellä niin, etteivät ne syttyneet tulisten nuolten vaikutuksesta. Vesi kuvaa Raamatussa Jumalan sanaa, johon pitäytyvällä kristityllä on suoja turmiollisia tulisia nuolia vastaan. Tuliset nuolet kuvaavat Raamatulle vieraita elämänarvoja, joita meille tarjotaan niin runsaasti, että vanhurskauden aurinko, meidän taivaallinen Isämme ja hänen hyvät tarkoituksensa, peittyvät joskus silmiltämme. 

On syytä muistaa, että raamatullisten arvojen tulee pysyä samoina, vaikka toimintamallit muuttuvat yhteiskunnan mukana. Esimerkkinä tästä muuttuvuudesta on seurakuntamusiikki. Saarnaaja Eino Ahonen sanoi jo seitsemänkymmentäluvulla saarnassaan, että jokainen herätys luo omat laulunsa. 

Hyvin harjoitetut legioonalaiset muodostivat kilvistä yhtenäisen suojan, jota kutsutaan kilpikonnaksi. Etummainen rivi piti kilpeä edessään ja takana olevat päänsä päällä. Kohdatessaan vihollisen legioonalaiset työnsivät kilvillään nämä kasaan niin, etteivät he voineet kunnolla käyttää pitkiä miekkojaan. Kilpi oli legioonalaisen etummainen suoja vihollista vastaan ja se vertautuu tässä raamatulliseen uskon vanhurskauteen, johon meidän pelastumisemme ensisijaisesti perustuu. 

Legioonalaisten miekka oli lyhyt, noin 60-senttinen kaksiteräinen ase, jota he pystyivät esteettä käyttämään ahtaassakin paikassa. Taistelutilanteessa he vahingoittivat vihollista pistämällä kilpensä sivusta. Miekka vertautuu Jumalan sanaan. 

Kun kristitty joutuu taisteluun, hänen tulee pysyä Jumalan sanassa. Tätä varten hänen tulee tutustua Sanaan ja oppia käyttämään sitä. Legioonalaisen miekka oli kaksiteräinen. Vanhat saarnaajat opettivat, että sanaa tulee käyttää sekä ulkoista vihollista että omaa turmelusta vastaan. 

 

Väsyneiden ja haavoittuneiden hoito 

Haavoittunut legioonalainen vedettiin taakse suojaan ja toisesta rivistä astui mies hänen tilalleen. Eturivejä johtava sadanpäämies seurasi taistelua takarivistä. Huomatessaan eturivin väsyvän hän antoi pillillä merkin, jolloin eturivi väistyi taakse lepäämään ja seuraava rivi astui eteen vihollista vastaan. 

Seurakunnassa voi käydä niin, että aktiivijäsenet uupuvat tuen puutteessa. Johtajien tulee tarkata etulinjalaisiaan ja tarvittaessa järjestää heille tukea ja lepoa. Muuten seurakunta voi menettää heidät. 

Sadanpäämiehen ja toisten päälliköiden kypärässä oli päällä viuhkamainen harja osoittamassa heidän asemaansa. Samoin seurakunnalla tulee olla johtajat, jotka tunnetaan ja tunnustetaan. Legioona rakentui siten, että kullakin johtajalla oli sijainen. Esimerkiksi sadanpäämiehellä oli varamies, jota kutsuttiin optioksi. Samoin seurakunnassa kullakin johtajalla tulisikin olla varamies, joka voi ottaa vastuun asioista varsinaisen johtajan joutuessa syystä tai toisesta pois tehtävistään. 

Jos esimerkiksi pastori uupuu, seurakunnissamme johtajan korvaa tavallisesti vanhimmisto tai sen valtuuttama henkilö. Myös kaikilla toisilla seurakunnallisen toiminnan eri sektoreilla olevilla johtajilla tulisi olla nimetty varahenkilö. Ellei tällaista ole, seurakunta on liian haavoittuvainen yllättäen eteen tulevissa tilanteissa. 

 

Jokaista tulee tukea 

Uskon, että Jumala on rakentanut seurakuntansa niin, että siinä on kaikki tarvittavat jäsenet. Seurakunnan johtajien tulee vain löytää ja tukea heitä. 

Ongelma on se, että eri tehtäviin tarkoitetut jäsenet voivat olla vielä niin epäkypsiä, ettei heitä tunnisteta ja hyväksytä oikeille paikoille harjaantumaan tuleviin tehtäviinsä. Vaikka henkilö asetettaisiinkin kutsumustehtävään, hän jää usein yksin ja uupuu, jolloin seurakunta menettää tällaiset henkilöt. Johtajiston tuleekin pitää aktiiveihinsa kiinteä yhteys ja kysellä vähintään kuukausittain, mitä heille kuuluu. Tarvittaessa jokaista tulee tukea. 

Jumala toivoo, että seurakunnassa kukin palvelee sillä armolahjalla, mikä hänellä on: ”Sillä niin kuin meillä yhdessä ruumiissa on monta jäsentä, joskaan kaikilla jäsenillä ei ole sama tehtävä, samoin me monet olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta olemme kukin toistemme jäseniä.2 

Jumalan pääasiallinen työtoveri maailmassa on seurakunta. 

 

Juhani Karvinen

 

 

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva pastori. 

 

Viitteet: 1) Ap.t. 24:22–27. 2) Room. 12:4–5

 



UUTISET