Ylistys on kokemuksellisen helluntailaisuuden ydintä

Ylistyksessä ei ole ”mitään uutta auringon alla”, vaan se on kokemuksellisen helluntailaisuuden ydintä. Samat sisaret ja veljet, jotka vierastavat nykyisiä tyyliltään moderneja ylistyslauluja, yhtyvät luultavasti mielellään sellaisiin ylistyskuoroihin kuin Hän on tääll´, Joka janoaa, Ihmeellinen hän on ja Voimaasi tarvin.

Teknisesti ne sisältävät samaa ”monotonista toistoa” kuin uudemmatkin laulut. Kyse lieneekin enemmän tunnesiteestä, jonka sydämemme muistaa ajoilta, kun koimme Hengen paloa. Nämä laulut eivät sytytä siksi, että ne olisivat tyyliltään ja sanoituksiltaan välttämättä syvällisempiä, vaan koska niiden kaikuessa täytyimme kenties ensi kerran Pyhällä Hengellä.

Jos en aina heti pääse mukaan kaikkein uusimpiin ylistyslauluihin, kieliikö se enemmän tunteen ja jopa helluntaikokemuksen nykyistä puutetta kuin laulujen huonoutta? Voisinko sittenkin heittäytyä Jumalan kohtaamiseen esimerkiksi kielillä kiitellen tai hiljaa sydämessäni, vaikka en aina ehdikään oppia uutta laulua?

Jokaisella sukupolvella lienee oikeus löytää ”oma äänensä” ja luonteva tapansa ylistää. Ylistys todellakin on paljon enemmän kuin pelkät laulut. Siinä on kyse kokonaisvaltaisesta sydämen antautumisesta läheiseen vuorovaikutukseen elävän Jumalan kanssa.

Emme tarvitse ylistyskulttuuria, jossa ”paremmat kristityt” jaksavat seistä kauemmin kädet ylhäällä. Mutta tarvitsemme kulttuuria, jossa annetaan tilaa Jumalan kasvojen etsimiselle ja  Pyhän Hengen voiman ilmenemiselle. Yksi sydänten avaaja tähän pyhän kohtaamiseen on ylistäminen.

Lauluilla kosketetaan ennen kaikkea tunteita. Yhtä lailla julistaviakin lauluja lauletaan sydänten avaamiseksi. Ylistyslauluissa, jos missä, soisi olevan nostattavaa Pyhän Hengen innoitusta ja rakkauden tunteiden osoitusta Herrallemme – mollissa tai duurissa, kaunopuheisesti tai kansankielellä. Kun se on aitoa ja siinä on mukana Jumalan pyhyys, sen luultavasti aistii kokouksiimme eksyvä ensikertalainenkin positiivisesti.

Seurakuntaan mahtuu rinnakkain uutta ja vanhaa, esittävää ja ylistävää musiikkia. Julistava musiikki kutsuu pelastukseen, ylistävä musiikki kutsuu säilyttämään tuoreen ja läheisen suhteen Pelastajaan. Molempia tarvitaan, ja kaikkea siltä väliltä.

Vaikka sävel, tyyli, sanoitukset ja soittimet muuttuvat, niin sittenkin ”tämä on laulu sydämeni, ylistän Herraa ainaisesti”. Ylistys on aina ollut merkittävä osa seurakuntamusiikkia ja tulee aina olemaan – taivaasta puhumattakaan!


Jani Utriainen
Seurakuntatyöntekijä ja musiikkimies
Suolahti