Tarvitsemme tasokkaampaa teologista keskustelua

Pastorit Tommi Rimpeläinen ja Matti Lappalainen peräänkuuluttivat Ristin Voiton  mielipidepalstalla avointa keskustelukulttuuria (RV 32).

Heidän kirjoituksessaan minua häiritsee keskustelukulttuurin kahtiajaon määritelmä. Positiivista keskustelukulttuuria kuvaillaan sanoilla aito, avoin ja syvällinen. Negatiivinen keskustelukulttuuri on taas noiden vastakohta. Valitettavasti kirjoittajat ovat valinneet nimittää sitä yleisesti sanalla teologinen.

Onko teologinen väittely eskatologiasta tai naisten asemasta siis teennäistä, pinnallista ja kapeakatseista? Ja onko varmaa, että jokin kuumaksi äitynyt väittely on oikeasti luonteeltaan teologista?

Millä ihmeen argumenteilla väittelyä sitten pitäisi käydä? Jos tarkoituksemme todella on alistaa kaikki sanamme, tekomme ja ajatuksemme kuuliaisiksi Kristukselle, miten muuten sen muka teemme kuin alistamalla kaiken Raamatun sanalle? Tällöin perimmäiseksi perusteluksi asiassa kuin asiassa tulee toteamus ”koska Raamattu sanoo”. Ja se on oikein. Juuri tältä pohjalta keskustelu voi edetä. Seuraavaksi voidaan tarkastella argumentteina käytettyjä raamatunkohtia sekä sitä, miten niiden tulkinta soveltuu kannanoton perusteluun. Tähän kaikkeen tarvitsemme teologiaa.

Huonoon argumentointiin syyllistytään jatkuvasti ”aidan” molemmilla puolilla, koski väittely mitä aihetta tahansa. Toiset vastustavat jotakin julistajaa, koska hän on liian iloinen, ja toiset taas kokevat hänen toiminnassaan ”väärän hengen”. Tämä on subjektiivista argumentointia.

Rimpeläisen ja Lappalaisen argumentti ei ole paljon parempi: katsokaas kun Kathryn Kuhlman ja Niilo Yli-Vainio… Mitä tahansa voisimmekaan heiltä oppia, se on joka tapauksessa pragmaattista argumentointia.

Lisäksi keskustelussa syyllistytään yleisesti asioiden vastustamiseen ilman riittävää tietopohjaa. Kun asioista yritetään keskustella, osapuolet puhuvat helposti toistensa ohi, esittävät karikatyyrejä siitä, mitä toinen uskoo – ja sitten kumoavat niitä.

Esimerkiksi ne, jotka eivät usko nykyisen Israelin olevan Raamatun profetioiden täyttymys, leimataan yleisesti ”korvausteologeiksi” ja perisyntiin uskovat ”luterilaisiksi”. Näidenkin olkinukkien purkamiseksi olisi antauduttava ”teologiseen inttämiseen”, mutta koska se ei ole Lappalaisen ja Rimpeläisen mielestä ”aitoa, syvällistä ja avointa” keskustelua, taidamme olla pattitilanteessa.

Rimpeläinen ja Lappalainen ovat itse luoneet keskustelukulttuurista olkinuken. Ongelma ei ole siellä, missä he väittävät sen olevan. Inttämisestä on kyse silloin, kun esimerkiksi Raamatulla perusteleva yrittää vakuuttaa tunneargumentilla perustelevaa. Tällöin keskustelijat ovat eri tasoilla, eikä keskustelu voi olla hedelmällistä, koska kumpikin kokee puhuvansa kuin seinälle.

On myös valitettavan yleistä, että teologista keskustelua yrittävien teologia on yksinkertaisesti liian huonoa. Silloin seurauksena ei voi olla mitään muuta kuin holtitonta roiskimista.

Ainut oikea ratkaisu on keskustelun tason nosto. Hedelmällisin keskustelu käydään aina raamatullisin argumentein. Aina kun kaksi osapuolta ovat eri mieltä jostakin asiasta, he ovat omasta mielestään oikeassa ja toinen osapuoli on siten automaattisesti väärässä. Siitä on turha loukkaantua.

Yhteiskunnallisen kehityksen ottaminen mittakepiksi sille, mihin suuntaan seurakunnan tulisi edetä ihan missä tahansa asiassa, on pahimman luokan virhe. Ainoastaan Raamatun tulee olla ainoa totuuden standardi.


Simon J. Kok
Pori