Seurakuntiin parempaa Raamatun opetusta

Olen kiitollinen siitä, että Jyrki Isohella on tutkinut seurakuntien kasvua. Itse olen ollut sekä pienissä että suuremmissa seurakunnissa jäsenenä. Pidän pienemmistä juuri siksi, että ne ovat yleensä ilmapiiriltään lämpimämpiä. Isossa seurakunnassa on tosi helppoa hukkua massaan.

Myös paikkakunnan vaihdoksista on kokemusta, ja voin allekirjoittaa sen Isohellan havainnon, että uuden jäsenen mukaan ottaminen ei aina ole ollut mutkatonta. Minulla on kokemusta siitäkin, että on vaikea päästä työhön mukaan. Jossain on vaadittu jäseneksi liittymistä, vaikka oma elämäntilanne työasioiden takia on ollut itselle epäselvä ja itse olisi halunnut katsoa vielä vähän aikaa. Työhön siis ei ole päässyt mukaan, ellei ole ensin liittynyt seurakunnan jäseneksi. Toisella paikkakunnalla taas tätä vaatimusta ei ollut, ja siellä sain osallistua lapsityöhön, vaikka en ollutkaan jäsen. Seurakunnassa löytyi siis luottamusta uuteen ihmiseen.

Tärkein asia, miksi aloin kirjoittaa, on minusta hyvän opetuksen puute. Sitä olen vuosikymmenet kaivannut. Minusta tässä asiassa seurakunnissa on menty alamäkeen. Ja kysynkin: miten monessa seurakunnassa on selkeä opetussuunnitelma siitä, mitä milloinkin opetetaan? Olen kaivannut syvyyttä opetukseen.

Aivan liian helposti seurakunnissa vain lässytetään samoja juttuja vuodesta toiseen. Siitä ei sitten saa sitä, mitä tarvitsisi, kaipaisi ja odottaisi. Onneksi on olemassa netti, TV7, AlfaTV ja muut, joissa on myös hyviä jumalanpalveluksia ja hyvää opetusta käytännön kristillisyydestä.

Minusta meiltä puuttuvat armoitetut raamatunopettajat, tai sitten minä olen ollut väärissä paikoissa, enkä ole kohdannut heidän opetustaan. Pelkkä luennoiminen ei ole minusta sama kuin Raamatun opettaminen. Opettaminen on sitä, että kuunnellessani myös oivallan jotain enkä ole vain passiivinen vastaanottaja. Opettajalla on siis opettamisen armoitus ja armolahja tehtäväänsä.


Tuula Häkkinen
Kirkkonummi