Seurakunnan johtaminen kuuluu miehille

Mia Kainulainen kiteytti hyvin sen, mitä itsekin ajattelen naisen asemasta seurakuntiemme johtamisen suhteen (RV 15). Olen ollut viitisenkymmentä vuotta helluntaiseurakunnan kuvioissa ja Kainulaisen tavoin myös oma vakaumukseni naisten asemasta on tullut entistä varmemmaksi. Oikeastaan sitä vahvemmaksi, mitä enemmän huomaan vaatimuksia ja käytäntöjä, jotka ohjaavat toiseen suuntaan.

Olen kasvanut tasa-arvoon jo lapsuudenkodin naisvaltaisuuden myötä ja pärjäillyt vuosikymmenet ihan hyvin opiskelu- ja työelämässä varsin miesvaltaisessa maailmassa. Siinä minulle on muodostunut aina vaan vahvemmaksi vakaumus Jumalan – ei ylivertaisen miehen – säätämästä asemasta perheen ja ennen kaikkea seurakunnan kaitsijana.

Tässä ei ole kysymys pätevyydestä, pystyvyydestä tai muista meidän mittareillamme havaittavista ominaisuuksista. Kysymys ei ole myöskään tasa-arvosta, alistamisesta tai huonommuudesta. Totta kai löytyy päteviä, kyvykkäitä ja osaavia naisia, jotka ominaisuuksiensa puolesta varmaan voittaisivat monet miehet mennen tullen.

Mutta ikävän yksiselitteisesti ainakin itse luen Raamatustani, että seurakunnan kaitsijan ja paimenen tehtävä on miehen, ja siihen olisi hyvä nykymiestenkin tyytyä. Heidän tulisi pyrkiä ojentautumaan ja tulemaan viisaiden, pätevien ja osaavien naisten selän takaa rohkeasti esiin. Heidän pitäisi uskaltaa arvovallallaan rakkaudessa ja totuudessa asettua niille paikoille, jotka heille on tarkoitettu. Tämä on ollut Raamatun linja alusta aina näihin päiviin asti.

Tätä ei tee tyhjäksi se, että Raamatussa mainitaan esimerkiksi muutamia naisprofeettoja, Jeesuksen seurassa kulkeneita naisia ja ylösnousemuksen ensimmäisinä todistajina olleita naisia. Tämä vain osoittaa, että evankeliumin eteenpäin vieminen on tarkoitettu kaikille ja palvelutehtäviä on pilvin pimein.

Seurakunnan kaitsijat, jotka ymmärrän paimeniksi ja joiksi myös vanhimmat luen, ovat ymmärtääkseni ne, joita tuo Raamatun ”sääntö” koskee. Ja toivoisin, että siitä voitaisiin pitää kiinni.

Jossain kirjoituksessa tätä naisten aseman kehittymistä verrattiin myös orjuuteen. Mielestäni ne eivät kuitenkaan ole mitenkään yhteismitallisia eivätkä vertailukelpoisia, ehkä enemmänkin hakemalla haettua todistelua.

Minua lähinnä huvittaa, kun naisen nimen eteen liitetään titteli pastori. Mielipiteeni ei ole mikään peruste millekään, se on vain minun näkemykseni. Vakaumukseni taas perustuu ikivanhaan ja edelleen voimassa olevaan ilmoitukseen päiden järjestyksestä. Eikä se kaadu siihen, jos joku päivä sattuisin olemaan toista mieltä.


Anneli Riihola
Iisalmi