Mikä avuksi evankeliointiin?

Taannoin Ristin Voitto -lehdessä kyseltiin, mikä on sammuttanut seurakuntien kasvun.

Nykyiset kokoukset ovat mielestäni pääosin uskovia varten. Olemme menettäneet näyn evankelioimisesta. Henkilökohtaisia todistuksia uskoontulosta ei enää kuule. Siksi etsikkoaikaansa elävän ihmisen on vaikea samaistua uskoviin ja saada vastauksia sielunsa hätään.

Musiikista ja kaikesta toiminnastamme on tullut esittämistä, jopa rukoilemisesta. Annammeko ihmisille enää mahdollisuutta itkeä ja vapautua syntitaakoistaan, vai viihdytämmekö heistä vain ylistäjiä?

Sen sijaan voisimme rohkaista heitä kauniilla, kutsuvilla lauluilla. Ihmiset eivät tule uskoon ylistyslauluja laulamalla, kun sydämessä on raskas taakka, josta vain Jeesus voi vapauttaa. Vasta sen jälkeen ylistyslaulut kumpuavat sydämestä.

Olemmeko omilla esityksillämme luomassa ihmisten synnyttämää ilmapiiriä ja kadottamassa Pyhän Hengen ilmapiirin, jossa ihmisen tunto voi herätä? Konsertteja tulisi pitää erikseen niitä haluaville.

Rumpujen ja muiden kovien äänien takia sielunhoitaja ei alttarilla aina kuule, mitä asiaa sielunhoitoon tulleella ihmisellä on, ja näin sielunhoitotilanne häiriintyy.

Olin kerran kokouksessa, jossa ylistyskuoro lauloi lavalla. Kesken kokouksen salista poistui mies, joka ovella mennessään tokaisi: ”Itsellensä laulavat.”

Sielunhoitoterapeutteja koulutetaan nykyisin jatkuvasti, mutta missä ovat evankelistat, jotka osoittavat kärsivälle ihmiselle Jeesusta Kristusta. Vain totuus voi tehdä ihmisen vapaaksi. Terapeuteilla on oma työsarkansa. Ohjataan etsivä sielu Pyhän Hengen hoidettavaksi. Vain Jeesusta katsomalla me muutumme. Se on suorin tie vapauteen. Itseämme tutkimalla me vain masennumme. Raamatun ohje on: ”Tutki minua Jumala ja tunne minun ajatukseni.”

Anteeksiantamus on selvin ja suorin tie ahdistuksesta vapautumiseen. Ei vanhempien ja olosuhteiden syyttely auta, eikä menneiden asioiden kaivelu.

Tarvitsemme Sanan saarnaa. Sydämeni on ollut pakahtua silloin, kun koskettavankin saarnan jälkeen lavalle nousee orkesteri, joka aloittaa kovaäänisen ylistyksen ”Mää rakastan sua, sää oot mun kaikkeni” -tyyliin, eikä laulusta aina käy edes selville, kuka se rakas on ja miksi rakastamme häntä.

Pyydän kunnioittavaa laulujen sanoitusta, onhan kysymys taivaan ja maan Jumalasta. Ei valtion päämiehellekään puhuta epäkunnioittavasti. Meillä on kaunis kirjakieli, jota tulisi käyttää myös laulujen sanoituksessa.

Jumala ei ole mikään kaveri, jolle väsätään lauluja. Menneinä aikoina laulut saatiin Pyhässä Hengessä, niitä ei tehty.

Ihmisen uudestisyntymisen hetken tulisi olla pyhä ja rauhallinen. Se ei onnistu aina musiikin pauhatessa ja hälyäänien keskellä. Seurakunnan tulisi silloin painaa päänsä hiljaiseen rukoukseen, kun alttarilla taistellaan ihmisen kuolemattomasta sielusta.

Mitä sinä näet? Näetkö särkyneen ihmisen, joka tarvitsee Jeesusta Kristusta? Vai onko esitys ja esiintyminen sinulle tärkeämpää?

Esitän kokoavasti oman ehdotukseni: evankelioivat kokoukset takaisin, enemmän henkilökohtaisia todistuksia, kutsuvat laulut alttarihetkiä varten, Jumalaa kunnioittava laulujen sanoitus ilman uuvuttavia monia toistoja ja musiikkiin vähemmän melua. Ja otetaan yhteinen seurakuntalaulu ja kuorot takaisin käyttöön.


Ritva Tiilikainen
Evankelista
Tampere