Kun uudistuin uskossani
noin seitsemän
vuotta
sitten, riensin
innoissani Juhannuskonferenssiin hakemaan
sykettä suomalaisesta
helluntailaisuudesta. Huomasin,
että musiikkianti oli muuttunut
pääasiassa ylistyspainotteiseksi
"lavahommaksi". Yritin
paimentaa itseäni menoon mukaan,
mutta se ei onnistunut. Ja
vieläkin – seitsemän vuoden jälkeen
– ylistysmusiikki mättää.
Toki musiikkimieltymykset ovat
henkilökohtaisia, enkä väitä makuani
laajapohjaiseksi, vaikka musikaalinen
olenkin. Mutta tuskin
Jumalalle tarvitsee toistaa samaa
lauluosiota kahtakymmentä kertaa?
En nähdäkseni ole ajan hermolla,
koska ylistyslaulut eivät tempaa
minua mukaansa. Niissä on tosin
”Hän suuri on” -kohtia mutta ei sanomaa
Jeesuksen kärsimyskuolemasta,
evankelioimisesta ja pelastuksen
armosta. Lisäksi Raamattu
jopa varoittaa turhasta saman asian
toistosta, ”kuten pakanat tekevät”.
Toki näissä uudemmissakin
lauluissa on joitakin helmiä.
Anssi Tiittanen totesi kolumnissaan,
että Juhannuskonferenssi
ei ole museo (RV 26). On valitettavaa,
että konferenssimeiningin
annetaan nyt peilata koko helluntailaisuuden
oletettua nykytilaa.
Helluntailaisuuden juurista ja vanhoista
perinteistä on toista sataa
vuotta, ja nyt niistä on siis tullut
museokamaa, jolla häiritään nykyhelluntailaisten
imagoa. Konferenssi
näyttää todellisen ”päivän
peilin”, jossa hyväksytään oleellisina
modernistien mielipiteet ja teilataan
radikaalisti konservatiivit.
Mielletty etukeno voi kuitenkin
vielä viedä nenän tantereeseen.
Tälle ”myyttistä arkeaan” elävälle sukupolvelle tulisi tarjota
Jumalan sanaa raamattutuntien
muodossa – siis lisätä eikä
vähentää niitä. Mutta nyt Juhannuskonferenssissa
annettiin tarkoituksella
tilaa foorumeille raamatunopetuksen
kustannuksella.
Paneeleissa hienosteltiin paljolti
omilla mielipiteillä. Esimerkki
politiikan ymppäämisestä evankeliointiin:
ensin maahanmuuttajia
kalasteltiin Herran armolla, ja
sitten teemafoorumissa poliitikko
Mika Niikko täräytti nollatoleranssilla
päin näköä.
Nuorisolla pitää olla ”siistii”,
mutta saisivat nämä tyttöset pukeutua
ainakin lavalla asiallisesti.
Korvakorut ovat jo niin suuria
ja toppien olkaimet niin olemattomia,
että huomio kiinnittyy väkisin
epäoleelliseen.
Ja mitenhän Paavali olisi kommentoinut
helluntainuorten festarimeininkiä
ja makoilua konferenssialueella?
Se on ilmiö, joka
ainakin minulle on uusi ja vastenmielinen.
Entä minkä takia julkkiksia pitää
lennättää kalliilla rahalla nuorison
houkuttimiksi, kun muutenkin
talous on notkollaan? Olisiko
jo aika huomata, ettei keisarilla todellakaan
ole uusia vaatteita?
Vielä subjektiivinen loppukaneetti
vuoden 2016 Juhannuskonferenssista:
hyvää voi aina parantaa,
mutta perusjutut olivat konferenssissa
ihan kohdillaan. Herran
Sana oli kunniassaan. Kansa rukoili.
Öljytty konferenssiorganisaatio
ja tapahtumien koordinointi
pelittivät. Ja tuttuja oli mukava
tavata.
Meillä on kuitenkin loistavia
ja armoitettuja saarnaajia
ja Sanan opettajia, jotka
olivat nyt liian vähän esillä.
Kaipasin nimenomaan raamattutunteja,
luppoaikaa kun oli.
Lisäksi meillä on ihana lauluperinne,
vaikka onkin sääli, että kuorot
ovat hävinneet. Lisää siis yhteislaulua
ja yleisön osallistamista!
Miten riemastuttavan positiivista
palautetta tulikaan mahdollisuudesta
päästä laulamaan yhdessä
niitä ”museolauluja”. Vaikka puolet
Kaikki saa Herralle laulaa -tilaisuuden
annista (minä tein tilaston!)
olikin konserttisovituksia,
joihin kaikki eivät voineet yhtyä,
kokonaisuus korvasi koko lailla tämän puutteen. Myös herätyskokoukset
on syytä nostaa kunniaan,
sillä Herra on jättänyt evankelioinnin
meidän tehtäväksemme.
Konferenssin ruokapuoli meni
överiksi: se haukkasi suhteettomasti
organisaation energiaa sekä
lisäsi kustannuksia ja työtä. Erikoisannokset
voisi jo jättää pois:
laktoosi- ja gluteiinihommat voi
asiantuntevasti paikata omilla
eväillä. Hoidettu diabeteshan ei
enää ole edes ongelma. Ongelma
sen sijaan olivat ne mahtavat kulut
lapsiperheille. Totta kai lapsi haluaa
kallista pizzaa, jos sitä kerran on
tarjolla. Mutta hän syö myös nälkäänsä
makkarasoppaa ja perunalaatikkoa,
jos toisetkin syövät.
Uhrinkantoa edeltävät palopuheet
minä toisaalta ymmärrän,
mutta mielestäni ytimekäs
informaatio ja puhutteleva yhteinen
laulu avaavat lompakon tehokkaammin
kuin vetoomukset,
syyllistäminen ja lavabändi.
Ja olisiko syytä ottaa seuraavan
kesän konferenssisuunnitelmiin
muodissa oleva ”retroilu” paikkaamaan
pysäytyskuvaa siitä missä
nyt mennään – kuvaa, joka ei
ole ihan kaunis eikä aina edes katsomisen
arvoinen. Väsähtäneisyys
ja pysähtyneisyys johtavat
nimittäin turhautuneisuuteen.
Jumala varjelkoon meitä helluntailaisia
kuitenkin "Hexitiltä".
Raija Levander
Kalix, Ruotsi