Helluntailiikkeellä on vielä mahdollisuus

Olen lukenut kiitollisin mielin saamaani palautetta Ristin Voiton artikkelisarjasta (RV 16–18/2016), jossa käsittelin Suomen helluntaiherätyksen jäsenmäärän kehitystä. Kiitos kaikille, jotka ovat antaneet palautetta lehden kautta, sähköpostilla, puhelimitse tai suullisesti.

kerroin keskittyväni ”lähinnä erilaisiin seurakuntien tekemiin ratkaisuihin, jotka ovat olleet vaikuttamassa helluntaiuskovien määrän kasvuun Suomessa”. Lähdin siis liikkeelle ihmisten itsensä tekemien toimenpiteiden
vaikutuksesta jäsenmäärän kehitykseen. Tämän vuoksi jätin käsittelemättä tiettyjä itsestäänselvyyksiä, kuten Kari Pölösen ja Niilo Närhin esiin ottaman Pyhän Hengen vaikutuksen kaiken taustalla.

Omiin valintoihimme voimme vaikuttaa ja jossain määrin myös korjata tekemiämme virheitä, mutta Pyhän Hengen ”tuuli puhaltaa missä tahtoo”. Tuskinpa kukaan voi kuvitella helluntailiikkeessä saavutettuja tuloksia ilman Pyhän Hengen vaikutusta.

Närhi otti aiheellisesti esille myös vastuun siirtämisen nuorille. Tämä aihe on ollut esillä muun muassa Talvipäivillä jo kymmenien vuosien ajan. Onneksi pientä parannusta asiassa onkin tapahtunut.

Käsittelin artikkelissani laajemmin koko seurakunnan jäsenistön valtuuttamista. Meidän tulisi ehdottomasti siirtää vastuuta nuorille, mutta samalla muistaa valtuuttaa ja voimaannuttaa myös kaikenikäiset uskovat. Meidän on huomioitava esimerkiksi vanhempana uskoon tulevien ja toisilta paikkakunnilta siirtyvien henkilöiden mahdollisuus löytää oma palvelutehtävä seurakunnasta.

Käsittelin kirjoituksessa myös useita seurakuntakasvun esteitä. Eräs niistä oli ”vastuunkantajien omien reviirien suojeleminen”. Juttuun oli lehdessä pujahtanut sana pastorien, vaikka halusin käsitellä tuossa kappaleessa kaikkien erilaisissa tehtävissä palvelevien henkilöiden reviiriajattelua.

Toinen käsittelemäni este oli kankeiden seurakuntarakenteiden aiheuttama ongelma. Niistä johtuen uusille palveluhaluisille uskoville ei kerta kaikkiaan löydy paikkoja.

Pölönen arveli kommentissaan kastettujen määrän helluntaiseurakunnissa olevan 650–900 henkeä vuosittain, mikä hänen mukaansa todistaa tilanteen olevan nyt parempi kuin menneinä vuosikymmeninä, jolloin jäsenmäärä kasvoi noin viidellä sadalla vuosittain. Totesin kirjoituksessani, että jos kastettujen määrä on pienempi kuin seurakunnista erilaisista syistä poistuvien määrä, on näköpiirissä jäsenistön keski-iän nopea kasvaminen ja sen seurauksena lopulta myös jäsenmäärän väheneminen.

Jos todella kastamme vuosittain Pölösen arveleman määrän, tilanne ei ole missään mielessä parempi kuin menneinä vuosikymmeninä. Kuoleman kautta helluntailiikkeen jäsenistöstä poistuu vuosittain noin 450 henkilöä eli prosentin verran. Jäsenmäärän pitäisi näin ollen kasvaa 200–450 henkilöllä vuodessa. Kadotamme siis yhden kohtuullisen kokoisen seurakunnan verran jäseniä joka vuosi. Syitä tähän pyrinkin kartoittamaan artikkelissani. Kastettujen määrä ei kerro lopullista totuutta seurakuntien tilanteesta, vaan se, kuinka paljon kastettuja on saatu mukaan opetuslapseutumisprosessiin.

Tommi Rimpeläisen ja Matti Lappalaisen esiin ottama yhteiskunnallisten ja sosiologisten tekijöiden vaikutus herätykseen on myös merkittävä seikka. Esimerkiksi 1900-luvun alkupuoliskon poliittinen epävarmuus, sodat ja niitä seurannut puute olivat epäilemättä tärkeitä syitä suomalaisten kiinnostukseen hengellisiä asioita kohtaan. Erilaisten kriisien vaikutus ihmisten hengelliseen kiinnostukseen tulee selvästi esiin sielujenvoittamistyössä.

Uskovia tulisikin jatkuvasti rohkaista luomaan ystävyyssuhteita ei-uskovien naapureidensa, työtovereidensa ja sukulaistensa kanssa, elämmehän jälleen suurta, jopa maailmanlaajuista yhteiskunnallista murrosvaihetta.

Kari Korhonen otti esille evankelistojen lisäämisen tarpeen seurakunnissamme. Apostolit ja evankelistat eivät ole kuolleet sukupuuttoon, mutta heidän tehtävään astumisensa tiellä on monia esteitä. Yksi tällainen este on rahoituksen puute. Niin kutsuttujen ”kiertävien” evankelistojen ja opettajien satunnainen palkka ei enää nyky-yhteiskunnassa riitä alkuunkaan normaalitasoisen elannon hankkimiseen, ei edes minimipalkkaan.

Toinen ongelma on uusien seurakuntien perustamisen vaikeus. Tulisiko meidän kenties perustaa valtakunnallinen rahasto, josta maksettaisiin kannatusta niille henkilöille, jotka uskaltavat ”hypätä tyhjän päälle” ja aloittaa uusien seurakuntien istutustyön.

Kolmas ongelma-alue ovat kuihtuvat seurakunnat, joilla ei ole varaa palkata pastoria tai evankelistaa. Tällä alueella voisimme mielestäni hyödyntää esimerkiksi Ison Kirjan työharjoittelijoita ja naapuriseurakuntien välistä yhteistyötä opetuksessa, evankelioinnissa ja nuorisotyössä.

Itse uskon, että herätysliikkeellämme on vielä valoisa tulevaisuus. Sinne ei kuitenkaan päästä ilman kovaa työtä, uhrauksia ja päämäärätietoista rukousta. Vielä on mahdollista korjata suuntaa. Rukouksen lisäksi tarvitaan liikkeelle lähtemistä ja uuden näyn saamista hukkuvista sieluista.

Jyrki Isohella
Mth, pastori ja kirjailija
Seinäjoki



51

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja