Erityisherkkyys - lahja vai taakka seurakunnassa?

Jos on saanut syntymälahjakseen erityisherkkyyden, se on ympäristöstä riippuen paitsi lahja myös taakka.

Taiteilijoille tämä ominaisuus on hyväksi, sillä se auttaa luomistyössä. Mutta miten on muissa olosuhteissa?

Seurakunnan ilmapiirissä tällainen erityisherkkä henkilö suodattaa helposti kaiken itseensä, myös kielteiset asiat. Ihmisen, jonka omat rajat ovat vielä kehittymisvaiheessa, voi olla vaikea tunnistaa rajoja toisen ihmisen ja oman elämän haasteiden välillä. Herkkyydestä johtuen hänelle voi tulla ongelmia. Emmehän voi kantaa liian paljon toisen taakkoja.

Itselläni tässä oli joskus haasteita. Provosoiduin, kun aloin suodattaa liikaa itseeni seurakunnan ”vaiettua salaisuutta”, ja sen seurauksena aloin voida pahoin. Sitten muutin paikkakuntaa. Nyt olen jäsenenä Jyväskylän helluntaiseurakunnassa, jossa on terve ilmapiiri. Seurakunnassa ei hyväksytä epätervettä sooloilua, ja ihmisille annetaan myös mahdollisuus kasvuun ilman vaatimuksia ja yhdenmukaisuuspaineita. Tämä on mahdollisuus myös minulle, sillä olen taiteilijasielu.

En halua osoitella tällä kirjoituksellani ketään. Varmasti ihmisten elämään vaikuttavat asuinpaikan lisäksi monet muutkin tekijät sekä niihin liittyvät haasteet.

Ihmisen hyvinvointi ja pahoinvointi seuraamuksineen tuovat mukanaan erilaisia ilmiöitä. Opetuksesta vastuullisten on hyvä tietää, millaisista olosuhteista ihmiset tulevat. Emme kaikki ole suinkaan taustoiltamme samanlaisia, ja ehkä arvomaailmoissakin on suuria eroja. Totta kai Jumalan rakkaus voittaa, missä se vaan näkyy. Mutta niin helppoa on mennä aina siitä, missä aita on matalin, ja valita myös ystävänsä samalla tavalla ajattelevista. Se ei kuitenkaan liene evankeliumin mukaista. Sellainen asenne on tyypillistä klikeille. Ja lisäksi on turhaa ”mennä kaikkeen maailmaan” sellaisella asenteella.

Erityisherkkä seurakunnan jäsen voi ottaa helposti taakkaa itselleen. Emme ole vapaita yhteisödynamiikan lainalaisuuksista omissa kotiseurakunnissakaan, jonne tuomme mukanamme ihmiselämän riekaleita, kuten vallanhalua ja klikkejä. Olemme Laulujen laulun sanoin ”mustia mutta ihania” jokainen.

Olen itse kokenut hyväksi – kipeistä muistoistani johtuen – ottaa asioihin hiukan etäisyyttä. Näin ollen on helpompaa antaa myös anteeksi, jos ”kämmejä” on havaittavissa.

Erityisherkkyys, joka on minulla myös diagnosoitu, on voimavara ja lahja oikein käytettynä. Näin seniorina voin myös sanoa, että vihdoinkin ymmärrän armosta käsin paremmin itseäni ja sitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Olen suuri ihme. Kiitän siitä Jeesusta, vaikka se tekee joskus kipeääkin minulle ja muille kaltaisilleni.

Haluan myös antaa erityiskiitoksen ensimmäiselle paimenelleni, Pentti Waldenille, joka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Hän haki minut vasta uskoontulleena kotoani asti ensimmäiseen seurakunnan ehtoolliskokoukseen ja tilaisuuteen, jossa minut siunattiin seurakuntaan. Kun sitten myöhemmin muutin Helsinkiin, Walden kehotti ottamaan yhteyttä siellä paikalliseen helluntaiseurakuntaan. Se oli häneltä oikeaa paimenuutta vasta uskoontulleen pienen ja rikkinäisen karitsan hoitamisessa noin 37 vuotta sitten.

Ilolla havaitsen samaa myös nykyisen paimenparini, Jyrki ja Anne Palmin, asenteessa johtoryhmänsä kanssa. Olen iloinen ja kiitollinen Jyväskylän helluntaiseurakunnasta.


Helihannele Kumpulainen
Jyväskylä