Avoin kirje uskoville

Niilo Mäenpää on kirjoittanut pride-ajatuksista osuvasti sanoen näin: "On ollut ja tulee olemaan aina kaksi, tai useampi näkemys näistä asioista. Meidän tehtävämme on julistaa evankeliumia. Sanoma otetaan vapaaehtoisesti vastaan, tai ei. Valinta on meidän tehtävä". Tämä on viisaasti kirjoitettu. Ymmärrän toki uskovien kauhistuneet, jopa jyrkät kannanotot, kun yritetään horjuttaa heidän näkemystään pride- tai muissa seksuaaliasioissa. Kuitenkaan pelkillä kauhistumisilla tai jyrkillä kannanotoilla ei saada mitään aikaan.

On tietysti tärkeää, että uskovat toimivat vakaumuksensa mukaan eli varoittaen. Se oikeus heillä on. Kuitenkin näen, että somessa asia on jo mennyt yli äyräiden. Muuttuva maailma ja muuttuvat tilanteet ovat saaneet vapaat herätyskristilliset suunnat ja uskovaiset takajaloilleen. Evankelis-luterilainen kirkko on toivotettu monien vapaitten suuntien ja myös kirkollisten uskovien taholta jo "hornan tuuttiin".

Kuitenkin näen, että tämä asia on kirkon sisäinen asia, sielläkin on tarpeeksi Priden vastustajia, jotka käyvät "mielipidesotaa" kirkkonsa sisällä. Jättäisin ainakin itse tällaisen sodankäynnin niille kirkollisille, jotka voivat argumentoida asiallisesti ilman kiihkoa, koska heitä on olemassa. Tunnereaktioilla ei voida keskustella, tai siltä pohjalta, että "kun minä olen oppinut ja minut on aina opetettu ajattelemaan näin "poikkeavista" seksuaali-ilmiöistä ihmisillä.”

Olen painottanutkin asioiden priorisoimista, eli asiat pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen vapaitten suuntien uskovien kohdalla. Uskovien ja seurakuntien tulee ensisijaisesti julistaa evankeliumia. Mutta kuinka sitä voidaan tehdä, kun evankelistat ja heidän mukanaan kulkevat laulajat, yhtyeet, joilla on ollut kutsumus koko aikaiseen työhön, on "tapettu". Heidän kutsumuksensa on viskattu seurakuntien taholta romukoppaan.

Aikoinaan Freidiba Boodoksen toiminnassa pidin sitä tärkeänä, että meillä oli mukana yhtyeemme lisäksi myös joku evankelista tai saarnamies. Martti Kallionpää, Markku Vuorinen, Ilkka Salminen, Niilo Mäenpaa ja monet muut olivat hoitamassa saarnapuolen, kun me nuorina evankelistoina todistimme ja lauloimme. Kun musiikki oli hyvää ja koskettavaa ja saarna hyvä, ihmisiä tuli uskoon jopa tuhansittain tilaisuuksissamme. Musiikki ymmärrettiin tuona aikana todellisena evankelioimisvälineenä, toisin taitaa olla nyt?

Suomi tarvitsee suomalaisten evankelistojen ja laulajien lähetystyötä omassa maassamme kipeämmin kuin koskaan. Sitä ei voida kuitenkaan tehdä pelkästään seurakuntarakennuksissa, koska on paljon ihmisiä, jotka eivät tule koskaan evankeliumin kuuloon seurakuntien rukoushuoneisiin.

Siksi on järjestettävä ulkopuolisissa tiloissa evankelioimiskokouksia, jossa "tapetut" evankelista puhuvat ja ammattinsa osaavat laulajat laulavat. Suomessa on paljon evankelistoja ja laulajia, jotka lähtisivät mielellään evankelioimaan. Tämä ei voi olla pelkästään taloudellinen kysymys seurakunnille. Riski on aina otettava. Näen että tämä on ainut keino saada uskosta osattomia evankeliumin kuuloon.

Jos teemme edellä kuvatulla tavalla, olemme priorisoineet asian oikealla tavalla. Silloin loppuu somemöly ja turhat vastakkain asettelut, joista ei ole mitään hyötyä. Maailma makaa mallillaan ja sen kehitystä emme voi estää. Voimme tarjota evankeliumia kaikille luoduille. Etsikäämme siis uudelleen voimavaramme ja pääpainopisteemme ja toimikaamme niiden mukaan.

Kyösti Roth

Helsinki