Antakaa takaisin vapaaehtoisen antamisen ilo!
Tultuani uskoon kauan sitten tieni johdattui Lahden helluntaiseurakuntaan. Ehdin olla siellä
vain
muutaman kesäkuukauden, kunnes työpaikan perässä muutin taas muualle.
Mutta Lahdessa ehdin imaista itseeni rautaisannoksen ja
eloonjäämispakkauksen hengellistä hyvää. Myöhemmin osoittautui, että sen
olikin riitettävä matkalleni pitkäksi aikaa. Kymmenysten antaminen oli
eräs itsestään selvä asia, eikä siinä ollut edes mitään miettimistä.
Muuton jälkeen uudella paikkakunnalla tuli sitten elämässäni erittäin tiukka aika, jolloin
jouduimme
keräämään ruokaa muun muassa nokkospehkoista. Minua jopa itketti, kun
kaurapuuroonkin meni niin kauhean paljon hiutaleita. En voinut antaa
enää mitään pois, kun kotona oli pieni taapero-tyttönenkin
huolehdittavana. Käyttörahaa jäi kuukaudessa enää niin olemattoman
vähän, ettei ollut väliä, vaikka siitä olemattomasta olisi vielä antanut
kymmenyksetkin pois. Tuohon aikaan jotkut uskovat keräsivät jo
keskuudestaan meille aineellista apua.
Mutta niistä olemattomista
kymmenyksistä tuli käännekohta: vähitellen tilanteeseemme tarjottiin
ulkopuolelta monenlaisia ratkaisuja, ja pääsimme taas normaaliin
talouteen, josta emme osanneet edes haaveilla. Työtilaisuuksia
kirjaimellisesti tarjottiin. Työelämässä minulle aukeni ura, jolla
pääsin etenemään. Antamisesta tuli taas iloni, ja se tuotti minulle
suurta tyydytystä.
Häpeäkseni kuitenkin kerron, että vuosien kuluttua esimiesasemassa saamani palkka oli jo
niin
suuri, että kauhistelin täysien kymmenysten määrää siitä. Silloin
jonkin aikaa nuukailin antamisessa, ja olin tuolloin jonkin aikaa myös
ilman seurakuntayhteyttä.
Eläkeikäisenä tuli sitten jälleen
muutto uudelle paikkakunnalle, josta löytyi ihana seurakunta ja yhteys.
Muutaman ihanan vuoden – ja antamisen ilon – jälkeen alkoi kuitenkin
puhaltaa uusia tuulia. ”Opetus” antamisesta kiteytyi kolehtia edeltäviin
palopuheisiin, kannustamiseen, velvoittamiseen ja ”piiskaamiseen”.
Nuoresta, innokkaasta palopuhujasta tyyli on levinnyt jo
varttuneempaankin seurakunnan johtoon.
Tämän nähtyäni halusin
mennä juttelemaan ja pyytämään, että jätettäisiin minullekin jotakin –
eli antamisen ilo. Mutta en kuitenkaan mennyt. Käytännössä joitakin
kertoja varaamani kolehtiraha on jäänyt minulla laukkuun. Olen säästänyt
sen seuraavaan kertaan, jolloin kokisin saavani antaa rahan taas
vapaaehtoisesti.
En voi antaa vapaaehtoista uhria toisen käskemänä ja vaatimana. Kuka muukaan voi? Tämä
toimintamalli
on kovaa vauhtia pilaamassa minulta koko uhraamisen
kotiseurakunnassani. Annan mahdollisuuksien mukaan kymmenysten
ulkopuolella tiettyihin muihin kohteisiin, mutta pidän vääränä vähentää
antamista omaan kotiseurakuntaan.
Jos on tarpeen opettaa
antamisen siunauksesta, se pitää tehdä erillään kolehdin keruusta.
Varmaan opetus onkin tarpeen ainakin nuoremmille ja uusille
seurakuntalaisille. Vanhemmille uskoville asia on kai itsestään selvä.
Ja ellei ole, niin en tiedä, millä se selvenee.
Leena Mattila
Elm
51–52/2019