Maanantai 25. lokakuuta.
Nimipäivää viettää Sointu, Yvonne

Ylpeys vai valkeus?

Mistä ihmeestä johtuu, että kristityt tunnetaan usein eripuraisuudestaan? Onneksi monissa tapauksissa osaamme myös rakastaa ja tukea toisiamme. Silti sen verran helposti uskovat ajautuvat erimielisyyksiin ja hankauksiin, että on ymmärrettävää, miksi Jeesus rukoili omiensa yhteyden puolesta jäähyväisrukouksessaan. 

Jeesus pyysi Isältä, että hänen omansa olisivat yhtä, jotta maailma uskoisi Jumalan lähettäneen hänet. Ei siis välttämättä olekaan ihme, että vilpittömät kristitytkin sotkevat niin helposti suhteensa ja loukkaantuvat toisiinsa. Jos näet yhteys säilyisi eroavaisuuksienkin keskellä paremmin, maailma uskoisi Jeesukseen useammin. Kiusallista kristittyjen kiistelystä tekeekin se, että juuri yhteyden pitäisi olla seurakunnan käyntikortti.

 

 

      Me loukkaannumme toisiimme.

 

Jotkut ovat pidemmällä luonteen jalostuneisuudessa kuin toiset. Kukaan silti tuskin voi puhua yhteyden taidoistaan korkealta. Me loukkaannumme toisiimme. Esimerkiksi kun koemme huomiotta jättämistä tai silkkoja väärinymmärryksiä. Pienikin mielipide- tai linjaero hengellisissä asioissa leikkaa nopeasti ihmisten välille huomattavia viiltoja – varsinkin, jos huomio kiinnittyy opillisiin eroihin enemmän kuin Jeesukseen ja siihen, että jokainen meistä tarvitsee armoa joka päivä. 

 

Apostolien tekojen yliluonnollisten tapahtumien joukossa kerrotaan Paavalin ja Barnabaksen riidasta. Sen vuoksi hengellinen isä ja poika lähtivät eri teille. Tästä seurasi hyvääkin vaikutusta, eikä kahteen eri suuntaan lähteminen ole aina vain kartettava ratkaisu. Silti kahtiajaonkin voi tehdä joko kunnioituksen ja sovun vallitessa tai ovet paukkuen. 

Jopa suurten kirkkojen, lännen katolisen ja idän ortodoksisen, erkaantumisesta 1000-luvulla on jäänyt historiaan monenlaisia selosteita. Näyttää siltä, että oppiin ja kulttuuriin liittyvien syiden ohessa hankausta aiheutti henkilöiden välinen valtataistelu. 

Kuka johtaa? Onko minut ja kantani huomioitu? Kuinka minun käy? Nämä inhimilliset suhdekysymykset pyörivät pöydällä tuolloin ja monella pöydällä edelleen. Ihminen haluaa olla hyväksytty omana itsenään, ja ellei tätä turvaa ole taattu, kyräily saa alkunsa usein jo pelkkänä varotoimena sille, ettei joudu vielä isomman iskun kaatamaksi. 

 

Uuden testamentin (1. Joh. 1:7) jaetta ”Jos me valkeudessa vaellamme, meillä on yhteys keskenämme” voisi ehkä täydentää käänteisesti: ”Jos me ylpeydessä vaellamme, meillä on välirikko keskenämme.” Yhteyden vaaliminen vaatii nöyryyttä. Tässä jokainen on samalla viivalla ja jatkuvasti urheilukentän puolella. Kukaan ei saa trimmattua itsestään pois syntisen lihansa vaikutusta, mutta huomion voisikin ehkä kääntää sanaan, jonka mukaan on hyvä, että sydän saa vahvistusta armosta. 

Kalevi Lehtinen kertoi eräässä evankeliointivalmennuksessaan tädistä, joka pahoitti leirillä mielensä toiselle henkilölle. Hän meni telttaansa murjottamaan, mutta lopulta nöyrä mieli voitti ja telttakankaan sisältä kuului itkuinen rukous: ”Jeesus, anna anteeksi minulle, että loukkaannuin.” 

Ylpeys vai valkeus? Siinäpä vaikea valinnan paikka. 

 

Ruut Ahonen 

 

Kirjoittaja on Aikamedian toimituspäällikkö.

 



UUTISET