Patrick Tiaisen tapauksen yhteydessä on jälleen noussut keskusteluun niin sanottu restauraatioprosessi. Siinä julkisyntiin langenneelle ja tämän vuoksi tehtävistään pois siirretylle pastorille luodaan mahdollisuus palata tehtäväänsä, mikäli hän suostuu ohjattuun prosessiin.
Restauraatioprosessin ihanteellisena lopputulemana pidetään sitä, että pastori muuttuu arvoiltaan ja käytökseltään ja kykenee jälleen saavuttamaan yleisön luottamuksen ja palvelemaan seurakunnissa.
Paluuprosessia on pyritty toteuttamaan Yhdysvaltojen herätyskristittyjen parissa, mistä ajatus on rantautunut meillekin.
Paluuprosessissa toteutuu neljän a:n malli.
Anteeksipyyntö. Julkisessa tehtävässä toimineelta edellytetään julkista anteeksipyyntöä.
Antautuminen. Pastorin on suostuttava tutkittavaksi ja hänen on muodostettava tilivelvollisuuden sisältävä sielunhoidollinen suhde ohjaavaan pastoriin.
Armahdus. Pastorille annetaan julkisesti anteeksi.
Aika. Vuosien kuluessa pastorin muutos tulee yleisön näkyviin ja hän pystyy palaamaan tehtäväänsä.
Paluuprosessi ei ole mikään automaatti, eikä kenenkään kohdalla voida taata ainakaan sitä, että kaikki jatkuisi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aviorikostilanteissa amerikkalaisten mallissa mukana on myös pastorin puoliso ja perhe. Anteeksiantamus on prosessi, eikä loukatuilta voida edellyttää nopeutettua käsittelyä siksi, että rikkonut puoliso tai vanhempi on pastori.
Kristilliseen kulttuuriin näyttää juurtuneen persoonien nostaminen jalustalle. Mitä korkeammalle ihminen nostetaan, sitä kiusallisemmalta putoaminenkin näyttää.
Paluuprosessissa ongelmaksi voivat muodostua pastorin työn ystävät, jotka toivovat langenneen pastorin pikaista paluuta saarnalavoille. Heidän voi olla vaikea ymmärtää, ettei pastorin tehtävää voi hoitaa, jos perhe- ja muu taustaelämä on sekaisin lankeemuksen vuoksi.
Pastorin työ on kutsumustyö, joka lähtee kotoa. Ongelma on saattanut olla alun perinkin se, että illalla lavalle nousee aivan toinen ihminen kuin se, joka istui kotona aamiaispöydässä. Olen aiemmissa kolumneissa tuonut esiin lavojen petollisuuden: ne kutsuvat näyttelemään ja rakentamaan kulisseja.
Pastorin kannattaja saattaa luulla, että koska hän on heti valmis antamaan anteeksi, eikä tapahtunut edes juuri loukkaa häntä henkilökohtaisesti, myös läheisillä tulisi olla valmiudet pikaparantumisiin.
Lankeemusten ennaltaehkäisyyn tarvittaisiin mentoroinnin ja tuen kulttuuri. Yksinäisyys luo kasvualustan pastoreiden lankeemuksille ja myös aikamme sairaudelle, uupumiselle.
Jos pastori narsistisesti kieltäytyy tarjotusta yhteydestä ja oman elämänsä avaamisesta rehellisessä ja kannustavassa ilmapiirissä, hän muuttuu moraaliseksi aikapommiksi. Silloin mikään skenaario ei ole liian pelottava toteutuakseen.
Pastoritragedioiden keskushahmo on yksinäinen, kipujaan hiljaisuudessa kärsivä hiipuva tulenkantaja. Kaikilla murhenäytelmillä ei myöskään ole onnellista loppua.
Anssi Tiittanen
Kirjoittaja on Ristin Voiton toimituspäällikkö ja seurakunnanistuttaja.