Vielä parista asiasta

Toimittajalla kertyy puhelimen muistiin ja päiväkirjan reunoihin erinäisiä ajatuksia, joita ”voisi ehkä joskus käsitellä vähän lisää” ja joita ”olisi kiva tutkia vähän syvemmin jossain vaiheessa”.

Olen ollut viestintäalan töissä kaikkiaan kymmenen vuotta, ja sitä ennen jo vuosia freelancerina. Kristillisessä mediassa olen työskennellyt vakituisesti vuoden 2013 lopusta, vaikka välissä olikin noin puolen vuoden katkos.

Muistiinpanoja ja aiheita on kerennyt kertymään. Viimeiseen RV-kolumniin voinee kerätä niistä muutamia. Aloitetaan.

Erilaisuus. Korona-aika on erityisesti havahduttanut siihen, miten paljon erilaisia persoonia, suhtautumistapoja, tulkintoja ja mielipiteitä kristittyjen joukkoon mahtuu. Rehellisesti sanottuna välillä on hyvin vaikeaa käsittää toisen ihmisen ajatuksenjuoksua.

Mutta sitten kun lukee evankeliumeja, jysähtää tajuntaan se, että Jumalalla on aina ollut suunnitelmissa kutsua seuraajikseen värikäs, erilaisista ihmisistä koostuva joukko.

Meidän tehtäväksemme hän jätti löytää keinot jaksaa ja selvitä tämän asian kanssa. Voisimme ehkä jopa kukoistaa yhteisöinä, jos näkisimme erilaisuuden rikkautena eikä taakkana ja kimmokkeena taisteluun. Yritetäänhän sitä?

Uhriutuminen. Tämä on yhteiskunnassamme näkyvissä kaikkialla, myös kristittyjen keskuudessa. Sain itsekin yhdestä kolumnistani ihan aiheellisen kriittisen palautteen: voiko suomalainen kristitty ihan vakavasti väittää olevansa sorrettu?

Jeesus oli nöyrä mutta ei kynnysmatto eikä mikään ruikuttaja. Hän tiesi tehtävänsä ja toteutti sen tunnollisesti valittamatta vähääkään.

Kuinka paljon kristittyjen todistusvoimasta syö maailman pahuuden kauhistelu ja toistemme kanssa kehällisistä asioista riiteleminen? Katsommeko konfliktitilanteessa ensin oman puseromme sisään vai provosoidummeko ja tartumme kiveen?

Tärkeämpää on kysyä kuin vastata. Johanneksen evankeliumin kolmannessa luvussa kerrotaan, miten juutalaisten johtajiin kuulunut Nikodemos etsi niin kuumeisesti vastausta kysymyksiinsä, että hän herätti Jeesuksen keskellä yötä. Vastaukseksi hän sai pienoisevankeliumin (Joh. 3:16), jonka sanoman vastaanottaminen on sittemmin muuttanut miljardien ihmisten elämän.

Oppineena fariseuksena Nikodemoksella oli varmasti valmiina paljon vastauksia, mutta kysyminen oli silti merkittävämpää. Vastavuoroisesti myös Jumala lähestyy meitä kysymyksellä. Hän teki sen jo aikojen alussa huhuillen paratiisissa: ”Missä sinä olet?”

Mitä jos (uskon)elämä olisikin seikkailu eikä suoritus? Ihmisen elämässä tuntuu olevan turhan paljon pakkoja, ja tuntuu, että aina pitäisi kurotella vähän korkeammalle. Uskoakin lähestyy liian usein suorittamisen näkökulmasta, tekemisenä ja touhuamisena, vaikka uskon ydin on ”Kristus meissä, kirkkauden toivo” (Kol. 1:27).

Jeesus kutsuu meitä kulkemaan kanssaan elämän tietä eteenpäin. Saamme edetä hänen johdatuksessaan, turvallisin mielin, vaikka emme ihan tietäisi, minne tie seuraavaksi vie. Ei meidän tarvitsekaan tietää.

Vaikka tämä on toistaiseksi viimeinen kolumnini Aikamedian toimittajana, en sano hyvästi vaan näkemiin. Eiköhän vielä nähdä – viimeistään kerran taivaassa. Siunattua kesää!

Anna Vuorinen

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja.