Väkevät vuodet

”Mä en halua elää mitään hengellistä elämää. Mä haluan elää elä­mää.” (Jouko Mäki-Lohiluoma)

Jos on kerran helluntailainen, viime sunnuntaina vietetyllä hel­luntailla lienee syytä olla jokin merkitys (muukin kuin vitsailu sillä, kenellä oli heila ja kenellä ei ja mitä siitä seuraa). Ehkä hel­luntai voisi olla luontevasti jonkinlaisen välitsekkauksen paikka: millaisessa hengessä on vuosi helluntaista helluntaihin eletty? Hyvässä vai pahassa? Onko ollut väkevää vai laimeampaakin laimeampaa vai kenties jotakin siltä väliltä? Onko edessä pitkä (Hengen tulesta) kuuma kesä vai iskeekö ehkä takatalvi ja tulee lunta tupaan?

Nyt siellä jo joku varmaan ihmettelee, miten alun sitaatti lau­lunsanoista liittyy aiheeseen, muuten kuin että se on kristityn kynästä. Siinähän näytetään sanovan, että ei haluta Henkeä omaan elämään – ei siis kuulosta kovin hengelliseltä. Pyhä Hen­kihän on eläväksi tekevä Henki! ”Elävä seurakunta” on sellainen, jossa puhutaan kielillä, profetoidaan ja ehkä joskus kaadutaan­kin. Hengellisyys on nimenomaan Pyhän Hengen merkkien näkymistä seurakunnan keskellä. Vai jotain muuta?

Niin, Pyhä Henki on elämän Henki. Ihan tämän minunkin elä­mäni. Kun uskon Jumalaan ja Jeesukseen, olen myös Pyhässä Hengessä, sillä Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhtä. Pyhä Henki on siis minussa, kolmiyhteiseen Jumalaan uskovassa ihmises­sä, kun ajan autoa, kun teen töitä, kun käyn nukkumaan. Niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Ja koska hän on Puolustaja, hän vaikuttaa minussa erityisesti niinä huonoina hetkinä.

Laulusitaatin vitsi (tai siis ihan vakavasti otettava juttu) piilee­kin siinä, että ei ole elämää ilman Henkeä. Henki tekee eläväksi, joten jos on elämää, on myös Henki. Oletko huomannut, että suomen kielessä elämä ja henki ovat aika lailla sama asia: Kuol­lut ihminen on hengetön. Juuri ja juuri elossa olevalla ”henki pihisee”. Pysymme elossa, koska hengitämme (siis ”hengitämme itsemme” eli ”otamme Henkeä itseemme” tai ”sallimme Hengen tulla itseemme”). Jokin asia voi olla ihmiselle henki ja elämä. Hauskinta minusta on se, että me ihmisetkin olemme henkilöi­tä. Vähän niin kuin kotilolla on koti mukanaan, meillä on Henki mukanamme. Se on osa meitä, kiinni meissä, ja voimme kätkey­tyä sen suojiin.

Ehkä en ole ainut, joka pitää elämäänsä epähengellisenä. Miksi niin ajattelen? Koska en kuule Jumalan suoraa puhetta, en saa suuria ilmestyksiä Sanan äärellä enkä oikein jaksa keskittyä rukoilemiseen. Toisin sanoen en koe täyttäväni niitä kriteereitä, jotka hengellisyydelle yleensä asetetaan.

Toisaalta minulla ei olisi mitään ilman Henkeä. Ei pitäisi vä­heksyä sitä elämää, jonka Jumala on minuun puhaltanut. Sitä hengellistä elämää, johon kuuluu kaupan kassajono, alituinen aikataulutus, sotkuinen keittiö ja pyykkivuoret.

Kun kerran olen helluntailainen, haluan alkaa uskoa Hengen voimaan tämän tavallisen elämäni keskellä. Ja vuoden päästä iloita väkevästi: Taas tuli uusi helluntai ja olen vieläkin uskossa. Kiitos Taivaan Isä. Kiitos Jeesus. Kiitos Pyhä Henki.

Anna Lehtinen

Kirjoittaja on Aikamedian kustannustoimittaja.