Vähemmistö ilman vähemmistön statusta

Suomesta on yllättäen tullut kolkka, jossa etsitään ratkaisua maailmanlaajuisesti kiinnostavaan kysymykseen: missä menevät sananvapauden rajat?

Suomalaisen on vaikeaa kuvitella elämää ilman sananvapautta, onhan se yksi sivistys- ja hyvinvointivaltion tuntomerkeistä.

Suomessakin on ollut omat sisäiset, jopa sotaan asti johtaneet, konfliktinsa, mutta toisaalta etnisesti melko yhtenäinen, nopeasti köyhyydestä rikkauteen noussut ja tulonsiirroilla tyytyväisenä pidetty kansa on hyvin pitkälti ”varjeltunut” sananvapauden rajojen määrittelyltä. Usein on ollut helppoa olla samaa mieltä enemmistön kanssa.

Mutta nyt olemme siirtyneet pirstaleiseen postmoderniin aikaan sosiaalisine medioineen. Ja uusia pelisääntöjä esimerkiksi viestinnälle määritellään raastuvassa.

Tein Ylen sivuilta löytyvän sananvapaustestin vuodelta 2017. Ei ollut ihan helppoa! Esimerkiksi näitä puntaroin ja johonkin vastasin väärinkin: Ovatko poliisia parodioivat Twitter-tilit laillisia? (Ovat.) Saako somalitaustainen kirjoittaa blogiinsa, että perheväkivalta on suomalaisilla geeneissä? (Saa, koska hän kuuluu vähemmistöön.) Pitääkö mielenilmauksesta tehdä ilmoitus poliisille? (Ei tarvitse, mutta se on suotavaa.)

Kuulostaa uskomattomalta Suomen historian valossa, mutta Raamattuun uskovat kristityt ovat nykyään Suomessa vähemmistön asemassa. Heillä ei vain ole sellaista vähemmistön statusta, joka antaisi suojaa ja vapauden kritisoida sellaisia ”yleiseen mielipiteeseen” perustuvia päätöksiä, jotka sotivat kristityn vakaumusta vastaan.

Näyttää siltä, että kristityillä on pian enemmänkin tarvetta asianajajan palveluille. Se, että juuri kristittyjen näkemykset asetetaan syytteen alle ensimmäisenä, ei toisaalta tule Raamattunsa lukeneelle yllätyksenä.

Toki pitää myös muistaa, ettei tunnustavilla kristityilläkään ole yhtenäistä kantaa moniinkaan asioihin. Raamatuntulkinta ei ole helppo laji.

Nähdäkseni olen kristittynä vielä enemmän vastuussa sanoistani kuin ei-kristitty – olenhan sanoistani vastuussa ennen kaikkea Jumalalle.

Mietin jopa sitä, onko sanan- ja mielipiteenvapaus täysin luovuttamaton asia kristitylle. Joidenkin kristittyjen tehtävä varmasti onkin nousta barrikadeille eettisten kysymysten puolesta, mutta toisten tehtävä voi taas olla jotain ihan muuta, vaikkapa hoitaa sairaita tai kirjoittaa opetuskirjoja.

Muistelen nuoruuden kiihkeitä keskusteluja, joissa koin puolustavani Jumalaa ja Raamattua mutta tosiasiassa taisin vain etäännyttää keskustelukumppaniani yhä kauemmas Jumalasta. Sananvapauttani käytin kyllä, mutta eipä minulla oikein ollut viisautta.

Jokainen ihminen vakaumuksesta riippumatta voi kysyä, mitä omat sanat saavat aikaan. Raija Toiviainen syyttää Päivi Räsäsen ”aiheuttavan suvaitsemattomuutta”, mutta voi myös kysyä, mitä Toiviainen itse aiheuttaa toiminnallaan.

Niin raivostuttavaa kuin se onkin, en voi muuttaa kuin omaa käytöstäni. Voin yrittää vaikuttaa toisiin, mutta lopulta ihmiset kuitenkin toimivat oman mielensä mukaan. Mielenmuutosta ja -uudistusta ei saa aikaan mikään tai kukaan muu kuin Pyhä Henki.

Anna Vuorinen

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja.