Vaarallisinta on hyvän hiljaisuus

Ensimmäisenä meppivuotenani Euroopan parlamentissa pääsin vierailemaan tammikuun lopulla holokaustin muistotapahtumassa kylmässä ja viimaisessa Auschwitzissa. Kokemus riipaisi syvältä. Palellessani keskitysleirin aukealla omassa untuvatakissani ja suomalaisissa talvisaappaissa mietin niitä miljoonia, jotka yrittivät selvitä samassa säässä rääsyissä ja paljain jaloin epäinhimillisten kärsimysten keskellä.

Tuo kokemus sai minut liittymään Euroopan parlamentissa toi­mineeseen antisemitismin vastaiseen ryhmään, jossa tarkkailtiin antisemitismin tilannetta EU-jäsenmaissa. Juutalaisvastaisuus nosti tuolloin päätään etenkin Itä-Euroopassa, mitä holokaustista selvinneet joutuivat jälleen todistamaan. Minun oli ”helppo hen­gittää” aina vuoteen 2011, jolloin Magneettimedian antisemitistiset julkaisut nostivat myös Suomen noihin raportteihin.

Euroopassa antisemitismi nou­see nykyään joko äärioikeiston tai -vasemmiston piiristä, ja lisäksi etenkin maahanmuuton myötä islamilainen juutalais­vastaisuus saa Euroopassa lisää maaperää. Valitettavan mones­sa maassa juutalaisvastaiset asenteet ovat pelottavan vah­voja aivan tavallisenkin kansan keskuudessa. Myös kristillisellä kirkolla on antisemitismin his­toriassa oma iljettävä osansa ja siten vastuunsa kannettavana.

Tämän päivän antisemitismi on tyypillisimmin sanallisia tai fyysisiä hyökkäyksiä, uhkailua, häi­rintää, omaisuuden tuhoamista ja töhrimistä tai vastaavaa. Erilaiset salaliittoteoriat ja holokaustin kieltäminen ovat osa sitä, samoin nyky-Israelin ja natsi-Saksan rinnastaminen.

Näitä asioita en päässyt pakoon, kun palasin takaisin Suomen poli­tiikkaan. Natsipropagandan jakaminen ei ole ollut ongelma pelkäs­tään ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Helsingin paikallisbusseissa, rautatieasemalla ja eduskunnan edustan patsaissa nähtiin juuta­laisvastaisia ilmoituksia. Hakaristeillä on töhritty seiniä juutalaisen seurakunnan läheisyydessä. Tuorein tapaus on itsenäisyyspäivältä: samaan aikaan, kun juttelin presidentinlinnan sisällä Helsingin juutalaisen seurakunnan johtajan kanssa synagogan ja koulun tur­vallisuudesta, natsiliput liehuivat mielenosoituskulkueessa. Kuin­ka on mahdollista, että Suomeen on syntynyt uusnatsiryhmittymiä vain sukupolvi toisen maailmansodan kauhujen jälkeen?

Yksi vastaus valkeni itselleni, kun katsoin kuolemanleirin järjes­telmällisen tuhokoneiston raunioita. Antisemitismin taustalla on ihmistä suurempaa pahuutta, jonka päämäärä on Jumalan omai­suuskansaansa asettaman suunnitelman tuhoamisyritys. Toisaalta samassa paikassa ymmärsin, että ”Hän on polkenut rikki käärmeen pään” eikä mikään pahan valta voi estää Jeesuksen sovitustyön voi­maa, joka kuuluu kaikille maailman kansoille, myös juutalaisille.

Jokainen meistä voi omalla paikallaan tehdä työtä antisemitismiä vastaan. Historian tuntemuksen vaaliminen on yksi tärkeimpiä välineitä siinä työssä. Ja aivan kuten 80 vuotta sitten: ongelma ei tänäkään päivänä ole pahan paljous vaan välinpitämättömyys eli hyvän hiljaisuus.

Sari Essayah

Kirjoittaja on kansanedustaja ja Kristillisdemokraattien puheen­johtaja.