Usko
Järveä peittävä vielä yli puolimetrinen jää sitoo vedet hyytävällä otteellaan. Huhtikuun aurinko on kuitenkin rohkaissut miehen rannalle tervaamaan kumollaan olevaa, talven kuivamaa venettä. On hetken aikaa lupa olla kaukana kaikesta ja hengittää sisäänsä muutakin kuin kaikkialta tulvivia koronauutisia.
Tervan tuoksu ja rantapuussa laulava maailman myllerryksistä tietämätön talintintti lupaavat kevättä. Siitäkin huolimatta, että veneensä parissa pakertavan saapas rouhii vielä lunta ja jäätä.
Mies laskeskelee mielessään päiviä, viikkoja ja tietää, että kohta on aika laskea laituri rantaveteen. Ja vain joitakin viikkoja siitä lapsenlapset hyppäävät riemusta kiljuen kesän lämmittämään järveen. Juuri tuossa, missä järvi on nyt vielä pohjakiviä myöten jäässä.
Vastarannalla maanviljelijä näyttää saapuneen peltonsa laitaan mittailemaan maisemaa katseellaan. Saapastelee kädet taskussa. On aina pitänyt turvavälin, pysynyt vastarannalla, eikä koskaan tule kuin huutomatkan päähän. Ajatus lienee hänelläkin jo kevään peltotöissä ja tulevassa kylvökaudessa.
Tuota pellollaan tarpovaa miestä katsovan ajatuksiin nousee toinen maanviljelijä. Se mies, jonka Vapahtaja otti esimerkiksi puhuessaan valtakunnastaan. Hänkin ”kylvää siemenen maahan, nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään. Ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä, miten ...”
Ihmisen mieli valitsee uskonsa mittariksi mieluummin silmänräpäyksessä tapahtuvat ihmeet kuin luottamuksen ja sen mukanaan tuoman varmuuden ja rauhan. Mutta olisiko se sittenkin uskoa, jos luottaisi siihen, että asiat kyllä tapahtuvat ajallaan? Salliiko usko ihmisen nukkua yöt levollisesti vai stressaako se tämän uuvuksiin vaatien kaiken itselleen tässä ja nyt?
Tätä miettii venettään tervaava ja katsoo silmiään siristellen kevätaurinkoon.
Terva veneen pinnassa vaatii sekin oman aikansa imeytyäkseen ja kuivuakseen. Liian kiireinen käpälöinti jättäisi vain nolot jäljet veneen kylkeen koko kesäksi. Siispä senkin kanssa on suostuttava odottamaan.
Ja tuolla suurten otsikoiden maailmassa – joka juuri nyt tuntuu olevan kaukana täältä – opetellaan sielläkin globaalin pandemian pakottamana odottamaan. Sielläkin, missä aina vain on pyritty olemaan nopeampia ja tehokkaampia niin töissä, tietoliikenteessä kuin matkustamisessakin, on nyt – tahdottiinpa tai ei – suostuttava odottamaan.
Aurinko kimaltaa häikäisten keväthangilla. Luminen vaippa ei sula käskemällä eivätkä jäät katoa komentamalla. Mutta kesää odottavan korva kuulee kevään merkit ja hän kääntää kasvonsa valoon. Jossakin sydämen syvimmissä kerroksissa kertautuu ikivanha totuus: Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi.
Kevättä odottava hymyilee aurinkoon, sillä hän tietää, mitä odottaa. Jumalaansa odottavan sisin on levollinen, koska hän tietää, ketä hän odottaa.
Ensimmäiset töyhtöhyypät syöksyvät vallattoman parvena etsien pellolta kevään ensimmäisiä pälviä. Tulevat nekin – kenenkään käskemättä.
Heimo Enbuska
Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.
40/201
