Tuhlaajapoika Helsinki vuonna 2017

Pekka Salonen oli hiljattain täysi-ikäistynyt, tai ainakin muiden kuin isän mielestä. Tuntui, etteivät he ymmärtäneet toisiaan: Pekka oli kiinnostunut lähinnä lätkästä, isä firmastaan.

Eräänä yönä Pekka ostaa netistä liput, tyhjentää isän ja äidin tilin ja lähtee aamulennolla Australiaan.

Uusi alku vaikuttaa lupaavalta: löytyy ystäväpiiri, juhlia, urheilua, surffausta. Joskus Pekka käy katsomassa FB-sivustoa ”Oletko nähnyt Pekka Salosta?”. Hän turruttaa pienen haikeuden tunteen nopeasti uuden mantereen iloihin.

Hiljalleen isältä ”lainatut” rahat alkavat huveta. Onneksi ystävillä on keino rikastua nopeasti: pikakäynti Indonesiassa ja ja lasti huumeita paluumatkalla turvaisi talouden ainakin vuodeksi. Vaihtokauppa tapahtuu nopeasti, ja Pekka yrittää iltakoneeseen. Lentokentällä koira kuitenkin kiinnostuu Pekan laukusta. Suorempaa tietä vankilaan ei Indonesiassa löydy.

Vain täpärästi Salosen poika välttää kuolemantuomion, toisin kuin kaverinsa. Oikeusprosessissa Pekka peittää kasvonsa ja käyttää australialaista passiaan, ettei vaan Suomessa kukaan saisi tietää. Pian neulojen käyttö johtaa HIV-tartuntaan. Vähin äänin Pekka vapautetaan ja heitetään kadulle.

Eräänä yönä pahvilaatikoiden alla suuren hotellin varjossa Pekka näkee unta keväisestä kesämökistä, koivunlehdet hiirenkorvalla, ja tuntee saunan tuoksun. Aamulla hän on päättänyt: ”Minä menen kotiin.” Hän kerjää turistiryhmiltä, kunnes saa ostettua lennon Amsterdamin kautta Helsinkiin.

Denpasarin lentokentän terminaalista Pekka kirjoittaa isän sähköpostiin. ”Isä, olen tulossa kotiin. Saavun huomenna kello 13.15 Amsterdamista. Jos olet vastassa, tiedän, että voin tulla. Jos et, ei se mitään, palaan saman tien takaisin.”

Koko lennon Pekka miettii: ”Mitä jos isä on työmatkalla tai lomalla eikä lue sähköposteja? Mitä jos isää ei kiinnosta?” Hän päättää, että ellei lentoasemalla näy ketään, hän yrittää palata samana iltana Amsterdamiin. Helsinki-Vantaan lähestyessä Pekka kertaa yhä kiihtyneemmin ulkoa opettelemaansa lausetta: ”Isä, olen ryöstänyt sinulta kaiken ja minulla on nyt aids, mutta voisinko viettää elämäni viimeiset kuukaudet perheen mökillä? Hoitaisin paikkaa kuin omaani.”

Jännittyneenä Pekka kulkee tunnelista kohti rullaportaita. Vaikka tullimies vilkaisee hoikkaa, laukutonta ja likaista Pekkaa pidempään, ei hän kuitenkaan pysäytä tätä. Liukuovet avautuvat, ja Pekka jähmettyy paikoilleen. Koko vastaanottoaula on täynnä leijonapaitaisia ihmisiä: mummot, serkut ja kummin kaimat täyttävät Starbucksin istuimet – ja heitä jatkuu aulan täydeltä!

Hölmistynyt Pekka jää seisomaan liukuovien sisäpuolelle – mutta vahvat kädet vääntävät väkisin ovet auki ja isä on kaulassa kiinni.

Pekka aloittaa: ”Isä, olen…” Isä keskeyttää: ”Ei nyt ole sille aikaa, juhlat odottavat!” Samalla hän jo pukee leijonapaitaa Pekan päälle. Selässä lukee ”Salonen”, kuten muidenkin paidoissa. Pekka on kotona.


Mika Yrjölä

Kirjoittaja toimii seurakunnanjohtajana Helsingin Saalem-seurakunnassa. Hän miettii usein, kuinka tuhlaajapoikia ja -tyttöjä saataisiin toivotettua tervetulleeksi kotiin.



40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja