Toiset rautaesiriput, toiset kylmät sodat

Elin varhaislapsuuteni 1960-luvulla. Kylmä sota oli tuttu termi jo pikkutytöllekin. Euroopan halkaisi rautaesirippu. Itänaapurissa Neuvostoliiton kristityt joutuivat kokoontumaan salaa – puhuttiin maanalaisesta seurakunnasta. Uskovaisen kodin lapsen mieltä kauhistuttivat ja kiehtoivat uskonsa tähden vapautensa tai henkensä menettäneiden tarinat.

Suomessa pelättiin Neuvostoliiton aikeita. Sodasta ei ollut kuin parikymmentä vuotta. Nähtiin, mitä tapahtui Prahan keväälle ja miten verisesti unkarilaisten kansannousu oli 1950-luvulla kukistettu. Entä jos Neuvostoliitto miehittäisi meidätkin? Kiitettiin siitä, että oli mahdollisuus vapaasti kokoontua seurakunnissa. Vainottua seurakuntaa pyrittiin auttamaan. Trafiikki itärajalla oli vilkasta, kun Raamattuja meni salakuljettajien mukana jakoon ateistiseen Neuvostoliittoon.

Moni näki sosialismin uhkan niin suurena, että siirtolaiseksi haluavia oli paljon. Pois Euroopasta, pois vasemmiston nousun alta, kohti vapautta ja uusia mahdollisuuksia.

Lapsena ja nuorena uskoin, että maailma tulisi paremmaksi, että ihmiset viisastuisivat, sodat loppuisivat, kristityt saisivat elää rauhassa ja evankeliumi leviäisi. Olin varma, että uutisia teloitetuista kristityistä ei enää tulisi.

Elämä kasvattaa monesta kyynikon, kun nuoruuden kirkas­otsaiset kuvitelmat ja ihanteet yksi toisensa jälkeen särkyvät.

Osoittautui harhaksi se, että esimerkiksi uskonnon- ja sananvapaus voisivat joutua uhatuiksi vain ulkopuolelta – kuten miehityksen vuoksi. Euroopan vapaimmista demokratioista on tullut kirjaimellisesti myös liberaaleimpia, mutta suvaitsevaisuutta ei välttämättä löydy vanhoillisina pidetyille kristityille. Maailmassa ja meillä Suomessakin on nyt uudet rautaesiriput, uudet kylmät sodat.

En halua kyynistyä ja tulla happamaksi elämää kohtaan. Haluan uskoa, että todellinen vapaus löytyy vain syntien sovituksessa, solmitussa rauhassa Jumalan ja ihmisten kanssa. Haluan vaikuttua tarinoista, kuten se pikkutyttö 1960-luvun lopulla kuullessaan marttyyrien kohtaloista.

Suomessa syyskuun lopussa vierailleen tsekkiläisen Petr Jasekin tarina on tällainen. Hän auttoi vainottuja kristittyjä eri puolilla maailmaa, mutta hänet vangittiin vakoilusta epäiltynä Sudanissa 2015. Oli ihme, että hänet armahdettiin jo alle kahden vuoden vankeuden jälkeen.

”On ihmeellistä, miten Herra on käyttänyt vankeuttani evankeliuminsa levittämiseksi”, Jasek on itse sanonut. Kaksi Jasekin kanssa samaan aikaan pidätettyä sudanilaispastoria joutui kuitenkin jatkamaan pitkää tuomiotaan.

Jos joskus miettii, mitä aiheita voisi rukouslistaansa lisätä, niin tässä olisi kaksi.

Kristiina Kunnas

Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, joka nykyisin työskentelee KD-lehden päätoimittajana.