Sorvin äärellä

Sorvissa pyörivä vanha puu tuoksuu suorastaan huumaavalta. Vuosikymmenet sitten sahatavaraksi päätyneen, riihen orrelle unohtuneen ja melkeinpä sattumalta sorviin työstettäväksi pää­tyneen lankun harmaan pinnan alta kuorii karkaistu teräs esiin puun ainutlaatuista kauneutta.

 

Puuta muotoilevalla lienee oma ajatuksensa ja suunnitelmansa puun työstämisestä. Nyt tuo ajatus unohtuu kuitenkin ihastelemaan kauneutta, jota itse puu sisällään kantaa. Karun harmauden alta paljastuu tarina eletystä elämästä ja erilaisista vuosista, jotka kaikki ovat jättäneet jälkensä puuhun.

 

Vuosirenkaiden piirtämä kertomus alkaa kaukaisista ajoista, vuosia ennen sorvinsa äärellä seisahtuneen syntymää. Noihin vuosiin ovat piirtyneet muistot nuoren puun ihanteellisen kasvun kausista, leveinä vuosirenkaina näkyvistä kasvupyräh­dyksistä. Niissä näkyvät muistot lämpimistä, sopivan sateisista kesistä ja leudoista talvista. Vuosista, jolloin nuori puu kurkotti rohkeasti itsevarmaa kasvuaan ylöspäin.

 

Mutta noiden rohkean kasvun vuosien joukkoon ovat piirtyneet myös monet hiuksenhienot raidat. Muistot pakkaskausista, jolloin kaikki kasvu oli jäätynyt hyytävään kylmyyteen. Niihin tiivistyvät muistot vuosista, jolloin kesää ei tuntunut tulevan lainkaan. Ja juuri noina ankarina vuosina, jolloin mitään ei tuntunut tapahtuvan – aikoina, jolloin puu oli häpeillyt kitukasvuisuuttaan – oli luotu puun sitkein ja lujin kasvu. Noiden vuosien kasvattamalla lujuudella puu oli kestänyt tuulet ja tuiskut.

 

Ja yllättäen kaiken keskeltä, syvältä kymmenien vuosirenkaiden alta teräs kuorii esiin myös tuon mustanpuhuvan kovan kohdan. Se on oksa, tai oikeastaan muisto oksasta, jonka nuori puu on aikoinaan kylkeensä kasvattanut, mutta joka syystä tai toisesta on murtunut ja karsiutunut pois. Vielä nytkin puuta vuoleva terä parahtaa kuin kivusta, kun se raapaisee vanhaa oksakohtaa – puun arpea.

 

Kuolleen oksan musta muisto on vuosien saatossa koteloitunut vanhan puun sisälle. Vuosia puu oli itkenyt pihkaa, menetyksen kipua. Vähitellen oli tapahtunut se, mikä oli tuntunut mahdottomalta. Uuden kasvun myötä kipu oli jäänyt uuden kasvun ja kuoren alle. Se ei pudonnut pois vaan koteloitui osaksi puuta. Vuosien ajan uusi kasvu oli väistänyt tuota arkaa kohtaa. Vähitellen vuosirenkaat näyttävät suoristaneen kasvuaan. Mutta tumma arpi oli ja pysyi tallella. Se oli osa hiljaisen tarinan kauneutta.

 

Jostakin merkillisestä syystä Jumala, kaikkeuden Luoja valitsi tuon hitaan tien. Komponenttien vaihtamisen sijaan hän näyt­tää luottavan enemmän kasvun ja kasvamisen lainalaisuuteen.

 

Vanhaan puuhun piirtynyt tarina kertoo kasvuun ja kipuun suostumisesta. Ja siitä, että on asioita, jotka vaativat aikansa ja jotka lopulta jättävät jälkensä meihin. Sekä siitä, että niilläkin pakkastalvilla, hitaan kasvun vuosilla, on oma tärkeä paikkansa.



Heimo Enbuska


Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.




40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja