Seurakunta on (myös) rakennus

Tämän tästä kuultu, lempeän itsekriittinen lausahdus osuu oikeaan siinä, että huomattava osa seurakuntien hallintopuheesta kohdistuu kiinteistöihin. Missä vastuunkantajat vain kokoontuvat, alkaa siellä usein kertailu kirkkokiinteistöön liittyvistä tarpeista. 

Jos oman temppelin rakentaminen onkin ollut joskus voitettu haaste, rakennuksen ylläpitäminen on osoittautunut jatkuvaksi, sukupolvelta toiselle periytyväksi voimanponnistukseksi. 

Paradoksaalisesti uskovien piirissä on siellä täällä aistittavissa jonkinlaista temppelivihamielisyyttä. Kaikki aito hengellisyys on tapahtuvinaan jossakin muualla kuin kirkolla. 

Rukoushuoneella ei ilma kulje vapaasti, ja rennoinkin seurakuntalainen alkaa huomaamattaan tiukentaa nutturaa tai kravattia. 

”Alkuseurakuntakin kokoontui kodeissa”, sanotaan. Niin kokoontuikin, mutta se saattoi johtua siitä, ettei kaivattua omaa tilaa heti ollut. ”Korean kasvava seurakunta perustuu kotiryhmiin”, todetaan. Niin perustuukin, mutta on heillä valtava temppelikin, ja kyllä seurakuntalaiset sinne haluavat tulla viikoittain.

      "Pienryhmäni ei halua kokoontua kodeissa."

Jos onkin niin, että omasta mielestä kirkolla ei oikein henki liiku ja vapaus vallitse, niin ei se välttämättä johdu temppelistä. Se todennäköisesti johtuu minusta itsestäni. Tai jos ei ainoastaan minusta itsestäni, niin ehkä olemme yhteisönä ymmärtäneet seurakuntarakennuksen jotenkin väärin. 

Kokemus tosielämästä: luotsaamani pienryhmä ei halua kokoontua kodeissa. Ajatus siitä, että mentäisiin olkkareihin säännöllisesti, saa miesporukassa aikaan vaivaantunutta huokailua. Kaikki näkevät silmissään vaimon imuroimassa ja puunaamassa raivokkaasti kotia kuntoon. Tai oma poikamiesboksi ei muuten vain inspiroi kutsumaan vieraita. Sen yksinäisyydestähän juuri lähdettiin muita tapaamaan, kirkolle. 

On aivan totta, että seurakunta ei ensisijaisesti ole rakennus. Mutta kirkkorakennus voi olla tärkeä ihmisten kohtaamisten mahdollistaja. 

Salin toivotaan usein olevan houkuttelevampi tai lämminhenkisempi, mutta sen kodinomaistamiseen käytetyt eurot todennäköisesti menevät hukkaan. Kohdistetaan siis katse temppelin muihin tiloihin. Kuinka monta kohtaamisiin houkuttelevaa sohvaryhmää teillä on niissä useissa pienemmissä tiloissa? 

Talousniiloille tiedoksi: sohvaryhmän tai parin hankinta on kustannuksiltaan aivan eri luokassa kuin se salaojaremontti, jonka välttämättömyydestä taas valmistellaan puheita vuosikokouksiin. Yhteyteen aktivoiva sohvaryhmä saattaa itse asiassa aikanaan mahdollistaa ne isommat remontit. 

Profeetta Haggain sanat haastavat meitä yhä: temppeli saattaa olla, jos ei raunioina, niin huonossa kunnossa tai väärässä käytössä. 

Temppelin kuuluu vetää puoleensa. Sen pitäisi olla yhteen tulemisen, levon ja virvoittumisen paikka. Siellä kuuluisi olla se tunne, että tänne haluan jäädä; ei se, että mureke on uunissa, äkkiä kotiin. 

Itse asiassa rukoushuoneella voi parhaimmillaan tuntea saapuneensa sinne – kotiin.

Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on RV:n uutis- ja verkkopäällikkö, ja seurakunnanistuttaja.