Seurakunnanistutus tekee jakkarasta kiikkerän

Helluntaiherätyksen kasvustrategia seisoo kolmella jalalla. Siihen kuuluvat 1) voimakas lapsi- ja nuorisotyö, 2) saavuttava sosiaalinen työ ja 3) uusien seurakuntien istuttaminen.

Kolmijalkaisella kasvujakkaralla tuntuu olevan hiljainen hyväksyntä läpi kentän. Kahden ensimmäisen kohdan voidaan katsoa olevan jopa nosteessa, tai ainakin monilla paikkakunnilla on olemassa edes jonkinlaiset askelmerkit, miten sosiaalista työtä tai lapsi- ja nuorisotyötä paikkakuntalaisten parissa voitaisiin voimistaa ja virkistää.

Sen sijaan seurakunnanistutus on jakkaran kolmesta jalasta selkeästi se haastava osa. Toinen toistaan visionäärisemmät inspiraattorit kotoa ja maailmalta ovat aiheesta hehkutelleet muutaman vuoden aikana, mutta istutusinnostuksen tarttumapinta helluntaiseurakuntien todellisuuteen on ollut hyvin kapea.

Vuonna 2010 Talvipäivillä Helsingissä hyväksyttiin Seurakunta jokaiselle 2020 -strategia, jossa tavoitteeksi asetettiin ”aktiivisesti toimiva helluntaiseurakunta tai autonominen työpiste Suomen jokaisessa kunnassa, merkittävässä lähiössä ja taajamassa vuoteen 2020 mennessä”.

Moni hörähtää nyt kymmenen vuoden takaiselle julistukselle. Unelma ei toteutunut, ei alkuunkaan. Helluntaiseurakunnat ovat jääneet seurakunnanistutuksen suhteen tilaan, jossa asiaa pysyvästi varovaisesti makustellaan. Nyt purkka on vähän kuin unohtunut suuhun ja makukin on kadonnut. Moni miettii, miksi tätä enää pitää edes jauhaa.

Kuluva talvi toi yllätysrepliikin istutuskeskusteluun. Tällä kertaa se ei tullut jostakin sykkivästä metropolista maailmalta vaan kotoisasti Lapualta.

Lyhyesti: Lapuan helluntaiseurakunta piti muutaman kuukauden

ajan pop up -seurakuntaa kuntakeskuksessa vuokratussa liiketilassa. Tila puunattiin ja sisustettiin, painettiin rekvisiitat ja asennettiin tarvittavat keittiölaitteet ja muu tekniikka.

Sitten ryhdyttiin työhön. Oli kahvilaa ja teematilaisuutta, erilaisille ryhmille ja ikäluokille.

Lapualaisten kokemukset olivat huikaisevan myönteisiä. Kohdattiin uusia ihmisiä, päästiin vähän lähemmäs kuntalaisten arkea. Tärkeää oli myös se, että monet pitkään puurtaneet huomasivat tekevänsä työtä eri otteella ja erilaisen näyn sytyttäminä kuin ennen.

Kun on väännetty samaa tahkoa mahdollisesti vuosikymmeniä, uudistuminen on vaikeaa. Uudet puitteet avaavat silmät uusille mahdollisuuksille.

Lapuan pop up -seurakunta oli tietynlainen kevytversio seurakunnan

istuttamisesta. Uskon, että Lapuan malli voisi toimia suurimmassa osassa Suomea – siis myös pienemmillä paikkakunnilla – jossa nyt monin paikoin kärvistellään sen ajatuksen kanssa, että olisi varmaan ihan kiva istutella seurakuntia, mutta käytännössä kaikki aktiivit ovat täysin kiinni olemassaolevan kuvion pyörittämisessä.

Ja pop up -seurakunta voisi olla se kuuluisa ensimmäinen askel siihen suuntaan, että ihan uusia seurakuntia syntyy.

Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on toimittaja ja seurakunnanistuttaja Tuusulasta.