Saanko kysyä, Jumala? 

”Kun joskus näen Jumalan taivaassa, aion kysyä häneltä, miksi elämässäni oli niin paljon kärsimystä”, mies uhoaa ja jatkaa: ”Mikä se sellainen Jumala on, joka nauttii toisten kärsimyksestä?” 

Itse olen myös uhannut leikilläni kysyä kerran taivaassa, pitikö niitä hyttysiä, paarmoja ja käärmeitä luoda. Todellisuudessa minulla, niin kuin ei edellä mainitulla miehelläkään, ole minkäänlaista oikeutta syyttää Jumalaa yhtään mistään. Voiko luotu vetää Luojansa oikeuteen? Eikö pikemminkin päinvastoin? 

Miehen, minun ja monen muunkin ongelma tällaisessa kysymyksenasettelussa on se, että mitoitamme ongelmamme ihmiskeskeisesti. Emme näe kokonaisuuksia. Emme ymmärrä Jumalan teitä ja ajatuksia. Syytämme häntä tyhmyydessämme asioista, joista vain vähän ymmärrämme. Emme käsitä synnin osuutta päätelmissämme, elämässämme ja maailman menossa. Turmeltuneisuus on lähtöisin meistä. Ei hänestä, joka on puhdas ja synnitön. 

Itse asiassa kun ajattelen Jumalan kohtaamista vakavasti, vaikenen. Mieleeni nousevat Jesajan sanat: ”Voi, minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän.” 

Luulen, että Jumalan pyhyyden edessä kaikki syytökset, kysymykset ja arvailut haihtuvat. Jäljelle jää sen käsittäminen, että Jumala, Isä, on pyhä. Miten siinä pieni ihminen selviää? Ei hän voi millään puolustella tekojaan ja tekemättä jätättämisiään. Jäljelle jää armo. Sovitus. Jeesus. 

Ellei Jeesus olisi kuollut puolestamme ja ellemme olisi ottaneet vastaan hänen kutsuaan seurata itseään, ei meillä olisi edes pääsyä taivaaseen esittämään kysymyksiämme. Matkamme jatkuisi helvettiin – ikuiseen eroon kaikesta siitä, mitä koko ikämme etsimme: rakkaudesta, armosta, yhteydestä, onnesta, rauhasta, uskosta, toivosta, totuudesta, Isästä… Elämästä. 

Ehkä monet kysymyksistämme ovat ihan turhia. Ei kaikkiin miksi-kysymyksiin kuitenkaan löydy vastausta maan päällä, ja taivaassa me jo näemme kasvoista kasvoihin. Ehkä tärkeintä on elää niin taidokkaasti ja viisaasti kuin meille annetuilla leivisköillä on mahdollista tässäkin muistaen, ettemme ansaitse taivaspaikkaamme suorituksilla, vaan Jeesuksen sovitustyön kautta. 

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että jäisimme ajatuksissamme ja teoissamme veltoiksi. Kuten Jaakob kirjeessään meitä muistuttaa: ”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Eihän sellainen usko häntä pelasta?” 

Pelastummeko siis sittenkin tekojen kautta? Emme, vaan Jaakob tarkoittaa, että aito usko näkyy tekoina ja Hengen hedelmänä. Ero suorittamiseen ja omavoipaisuuteen on siinä, että lakihenkinen pyrkii teoillaan ansaitsemaan pelastuksen ja ostamaan rakkautta. Armahdettu tekee uskon tekoja rakkaudesta. 

Jaakob sanoo: ”Mutta jos joltakulta teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille auliisti ja syyttelemättä, ja se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa lainkaan epäilemättä. Sillä joka epäilee, on meren tyrskyn kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen odottako Herralta mitään saavansa.” 

Jäljelle jää armo. Sovitus. Jeesus. 

Salme Blomster 

Kirjoittaja on kirjailija ja terapeutti.