Saako itseään rakastaa?

Kuulin saarnan, jossa moitittiin itseään rakastavia ihmisiä lopun aikojen eksyneiksi, paatuneiksi oman edun tavoittelijoiksi. Jälleen kerran puhuja sekoitti itsensä rakastamisen itserakkauteen. Itsensä rakastaminen tarkoittaa Jumalan luomistyön arvostamista. Itserakkaus on narsistista tarvetta olla tärkeä ja ihailtu. Itsensä rakastaminen on itsensä ja oman tehtävän hyväksymistä, hyvää itsetuntoa.

Itsensä rakastaminen ei ole ylpeyttä eikä ylemmyydentuntoa. Se on sitä, että ajattelee itsestään kohtuullisesti: tietää hyvät puolensa ja tunnistaa puutteensa. Itserakkaat ihmiset eivät osaa rakastaa lähimmäisiään, koska eivät näe omaa todellista arvoaan. Emme voi antaa itsestämme mitään, mitä meissä ei ole. Itsensä rakastaminen ei ole itsekkyyttä. Tasapainoinen pitää kiinni rajoistaan, mutta hän osaa myös nöyrtyä, joustaa, antaa ja pyytää anteeksi.

Itsensä rakastaminen ei ole itsekeskeisyyttä. Pikkulapsi on maailman napa. Jos hän on sitä vielä aikuisena, hänen tarpeensa ovat jääneet lapsena täyttämättä ja hän vaatii yhä, että joku vaihtaa hänen vaippansa. Huomiohakuinen persoonallisuus haluaa olla kaiken keskipiste. Hän kilpailee alati asemastaan. Itserakas etsiytyy valokeilaan saadakseen kokea olevansa tärkeä.

Kehotuksessa rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme on tärkeä huomata ilmaus niin kuin. Monet raamatunkohdat, kuten Mark 12:31, Room 13:9, Gal.5:14 ja Jaak. 2:8, sisältävät kreikankielisen verbin agapao tai substantiivin agapé. Samaa sanaa käytetään Isän rakkaudesta Jeesusta ja ihmiskuntaa kohtaan. Agapé merkitsee lähinnä syvää kunnioitusta ja kohteen ihmisarvon tunnustamista.

Ihmisen arvon perusta on siinä, että Jumala loi hänet kuvakseen. Hän antoi meille järjen, tunteet, tahdon, mielikuvituksen ja valinnanvapauden. Synti sotki, likasi ja vääristi tämän kaiken. Eheytymisessä etsimme alkuperäistä sisäistä minuutta, emme synnin likaamaa ulkoista.

Itsensä rakastaminen on sitä, että näkee itsensä yhtä tärkeänä ihmiskunnan jäsenenä kuin muutkin. Kristuksen seurakunnassa Jeesus on pää ja me olemme ruumiin jäseniä. Mitkään ominaisuutemme eivät tee meistä arvokkaampia tai huonompia kuin muut.

Itsensä rakastaminen on sitä, että kokee itsensä Jumalan ja Jeesuksen rakkauden kohteena. Niin kuin Isä on minua rakastanut, niin minäkin olen rakastanut teitä; pysykää minun rakkaudessani. Raamattu on rakkauskirja. Kun opimme, kuinka paljon meitä rakastetaan, alamme ymmärtää, ettei meidän tarvitse pyytää anteeksi olemassaoloamme. Voimme yhtyä psalmin 139 sanoihin: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Rakastettu osaa olla rakkauden kanavana muille.

Itsensä arvokkaaksi kokeva on nöyrä. Hän tunnistaa ja tunnustaa asemansa suhteessa Jumalaan. Hän tunnustaa tarvitsevansa Jeesusta, arvioi realistisesti itsensä ja olosuhteensa. Hän tahtoo palvella Jumalaa ja lähimmäistä, koska antaessaan saa.

Itsensä rakastaminen ja itserakkaus ovat vastakohtia, eivät synonyymejä.

Salme Blomster

Kirjoittaja on terapeutti ja kirjailija.