Rukousta ja rajankäyntiä

Parhaillaan, 18.–25. tammikuuta, vietetään ekumeenista rukousviikkoa. Yhdessä rukoileminen sopiikin hyvin yhteiskristillisyyden harjoittamisen muodoksi. Monella on kokemuksia siitä, kuinka hiljentyminen Herran kasvojen edessä eri kirkkoihin kuuluvien uskovien kesken synnyttää läheisyyttä ja kuinka kirkkokuntarajat sekä erottavat opinkohdat asettuvat – ainakin hetkellisesti – uuteen, ehkäpä oikeampaan mittakaavaan.

Kun oppi erottaa, rukous ja muu käytännöllinen hartaudenharjoitus yhdistävät, sanotaan.

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, etteikö kristillinen yhteys edellytä myös riittävää yksituumaisuutta opillisissa kysymyksissä. Uuden testamentin lehdiltä välittyy vahva kuva siitä, kuinka apostolit pitivät yhteyden välttämättömänä edellytyksenä samankaltaisia perusnäkemyksiä Jeesuksen herruudesta, Jumalan pelastavasta armosta, moraalista sekä luottamuksena ja rukouksena ilmenevästä henkilökohtaisesta jumalasuhteesta.

Jollekin nykyuskovalle näin pelkistetty ”oikeaoppisuuden tsekkauslista” on epäilemättä liian lyhyt, toiselle yhä liian pitkä. Kumpaan ryhmään me kuulumme? Voimmeko yhtyä Paavalin sanoihin: ”[Tervehdys] kaikille, jotka huutavat avuksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä” (1. Kor. 1:2)?

Kuten alkuseurakunnan aikana, myös nykyään nämä yhteyden edellytykset kulminoituvat pohjimmiltaan siihen, miten henkilö suhtautuu apostolien opetukseen – siis Uutena testamenttina tuntemaamme kirjakokoelmaan. Mielenkiintoista on se, että ainakin tähän asti kristityt, jotka ovat kokoontuneet rukoilemaan yhdessä, ovat yleensä myös ajatelleet Uuden testamentin arvovallasta pääosin samalla tavalla. Lieneekö se erityissiunausta vai välttämätön hengellinen lainalaisuus?

Jokaisen oma kokemuspiiri on rajallinen, ja subjektiiviset kokemukset voivat synnyttää harhakuvia. Silti tuntuu, että viime vuonna eri kirkkoihin ja herätysliikkeisiin kuuluvien, Raamatun arvovaltaa korostavien kristittyjen yhteys vahvistui entisestään. Jos havainto on totta, siihen on varmasti osaltaan vaikuttanut yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuminen yhä jälkikristillisemmäksi. Kehityksen myötä yhteiset, yhdistävät asiat tuntuvat yhä merkittävämmiltä ja erottavat vähemmän tärkeiltä.

Tämän vuoden isoihin päivämääriin lukeutuu 1. maaliskuuta, jolloin uuden avioliittolain on tarkoitus astua voimaan. Useimmat signaalit niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin viittaavat siihen, että päivämäärä tulee samalla merkitsemään perinteisen, raamatullisen avioliittonäkemyksen julkisen esillä pitämisen vaikeutumista. Siksi tulevien vuosien aikana tarvitaan pontevaa uskonnollisten yhteisöjen sanan- ja toimintavapauden puolustamista, ja se puolestaan edellyttää laaja-alaista yhteistyötä yli kirkkokunta- ja herätysliikerajojen.

Tässä on yksi aihe myös yhteisiin rukoustilanteisiin – vaikkapa jo nyt ekumeenisella rukousviikolla.

Samalla kun kirkkokuntien väliset raja-aidat ovat vihdoin terveellisellä tavalla madaltuneet, ekumeenisen yhdessä rukoilemisen ylle on noussut uusi varjo: se, että uskovat eivät enää rukoile niin paljon kuin ennen.


Heikki Salmela

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.