Rukouskävely

Olen löytänyt rukouskävelyn. En ikinä uskonut, että tämä päivä tulisi. Olen aina tiennyt, että on monta tapaa lähestyä Jumalaa. Joku tykkää rukoilla istuen täydessä hiljaisuudessa, toinen kädet kohotettuina uusimman ylistyslaulun soidessa.

 

Uskon, että ne kappaleet, jotka kuulimme, kun ensimmäistä kertaa kohtasimme Jumalaa merkittävällä tavalla, ovat niitä lauluja, joista tykkäämme loppuelämämme ajan. Jollekin se tarkoittaa Hengellisen laulukirjan lauluja, toiselle Hillsongia.

 

Omissa rukoushetkissäni olin usein polvillani hyräillen Tule Pyhä Henki tai Jesus det dyraste -kappaletta. Rukouskävelyä en ymmärtänyt lainkaan. Olin sydämessäni vakuuttunut, että lenkki on lenkki ja rukous on rukous ja niitä on turha sekoittaa keskenään. En tietenkään tuominnut kaveria, joka intoa täynnä painui metsään rukouskävelylle. En vain ymmärtänyt häntä. Kunnes kaikki muuttui.

 

Kesälomalla selkääni ja vasempaan jalkaani iski järkyttävä kipu, joka veti jalat alta totaalisesti. Jouduin konttaamaan vessaan, mutta pian en pystynyt edes siihen. Olin liikuntakyvytön. Selkä kuvattiin ja välittömässä leikkauksessa suuri osa alinta välilevyä poistettiin kokonaan.

 

Ehdin olla kotona vain päivän, kun korkea kuume vei takaisin ensiapuosastolle. Veriviljelmistä paljastui sairaalabakteerin aiheuttama verenmyrkytys. Viikkoa aiemmin olin menettää liikuntakykyni ja nyt, jos bakteeri olisi levinnyt sisäelimiin, voisi henki lähteä.

 

Kiitos upean lääketieteen ja sairaanhoidon, oikeat antibiootit löytyivät ja parantuminen alkoi. Muutamaa viikkoa myöhemmin pääsin taas kävelemään omin jaloin. Kiitin Jumalaa jokaisella askeleella. Joskus ymmärrämme, mitä meillä on, vasta kun se ollaan ottamassa meiltä pois.

 

Muistan miehen, joka tuli uskoon eläkepäivillään. Hän oli aiemmin eronnut vaimostaan, eivätkä he olleet puhuneet vuosiin. Pian uskoontulon jälkeen mies sairastui syöpään. Kuolinvuoteellaan hän otti yhteyttä entiseen vaimoonsa. Nainen tuli katsomaan häntä, ja he palasivat yhteen. Mies sai viettää viimeiset kuukautensa elämänsä naisen kanssa. Joskus ymmärrämme, mitä meillä on, vasta kun se ollaan ottamassa meiltä pois.

 

Tiedän seurakunnan, jonka sunnuntaikokous saavutti ihmisiä jonkin aikaa. Pyhäkoulu oli täynnä lapsia ja nuoret aikuiset palvelivat aktiivisesti. Seurakunnan johto toivoi kuitenkin arvokkaampaa jumalanpalvelusta, ja pikkuhiljaa kokouskulttuuri kangistui. Pian lapsiperheitä oli enää muutama ja seurakunta heräsi rukoilemaan herätystä. Joskus ymmärrämme, mitä meillä on, vasta kun se ollaan ottamassa meiltä pois.

 

Toisinaan herätys tulee pysäytyksen kautta – kun olemme kadottamassa sen, mitä pidimme itsestäänselvänä. Tänään kiitän Jumalaa jaloista, joilla kävellä, ja keuhkoista, joilla hengittää. Nyt en pelkästään ymmärrä kaveria, joka intoa täynnä lähtee metsään rukouskävelylle. Nyt minä olen se kaveri.

 

 

Pekka Perho

Kirjoittaja on Hyvä Sanoma ry:n evankelioinnin koordinaattori.




40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja