Piilevät arvot jarruna

Maaliskuun lopussa Ristin Voitto uutisoi, että Suomen helluntaiherätys on tienhaarassa. Vuodesta 1993 alkaen herätysliikkeemme jäsenmäärä on laskenut. Oikeampaa olisi kai  sanoa, että olimme silloin tienhaarassa, nyt voimme lähinnä paikkailla tilannetta.

Onneksi Jumala on uusien mahdollisuuksien Jumala. Ja – vaikka se onkin erittäin harvinaista – uskon, että myös yli 100-vuotias kristillinen liike voi uudistua ja kokea uutta heräämisen aikaa. Kysymys on paljolti meistä: kuinka rehellisesti olemme valmiita katsomaan itseämme peiliin sekä kuinka paljon uudistamaan ja uusiutumaan – ja kuka on valmis maksamaan hinnan?

Ongelmamme tuskin on rukouksen, opetuksen, näyn tai hyvien tarkoitusten puute. Uskoisin jopa, että suurelta osin tiedämme jo, mitä meidän tulisi tehdä, mutta meitä ohjaavat alitajuiset, kirjoittamattomat arvot estävät meitä puuttumasta ongelmakohtiin. Siksi vietämme aikaamme kehällisissä, toisarvoisissa asioissa, joilla on selviytymisemme kannalta hyvin vähän, jos ollenkaan, merkitystä. Seuraavassa on joitakin arvoja, jotka näyttävät ohjaavan helluntaiherätyksen työtä ja toimintaa.

Ensimmäinen vahva kirjoittamaton arvo on riidan välttely. Kenties esi-isiemme väännöt periytyivät meidän sukupolvillemme pelkona minkäänlaisesta erimielisyydestä. Olemme valmiita mukautumaan ja mukauttamaan kovaäänisimpien mielipiteiden mukaisesti, jotta voimme välttää avoimen konfrontaation.

Sitä lähellä on toinen arvo: yksimielisyyden hakeminen. Väännämme ja hieromme loputtomiin, ja loppujen lopuksi teemme sen, mistä kollegani nuhteli itseään julkisesti muutamia vuosia sitten: ”uhraamme oikeaksi kokemamme asiat veljesyhteyden alttarille”. Yksi erimielinen ääni on romuttanut liian monta kertaa koko hyvän asian, jota kenties kuitenkin laaja enemmistö olisi kannattanut.

Lähellä on myös ajatus pitkälle viedystä tasa-arvoisuudesta. Jokaisen mielipide on tärkeä, mutta jotkut on edelleenkin kutsuttu johtamaan, tekemään päätöksiä – ja maksamaan johtajuudestaan hinnan.

Yksi arvoistamme on ”tarve olla oikeassa”, ja kenties vielä suurempana ”väärässä olemisen pelko”. Joskus me kaikki teemme virheitä, sen pitäisi olla päivänselvää. Pelkäänpä, että meidän ongelmamme on lähinnä se, ettemme ole tehneet tarpeeksi virheitä. Ei ole tilaa epäonnistumiselle.

Talousarvot ovat pastoreiden ja vanhimpien vaiettu vaikutin: ”Entä, jos uhraajat lähtevät?” Emme ehkä lausu sitä ääneen usein, mutta kun pitäisi tehdä uudistuksia, muuttaa toimintatapoja, -kulttuuria tai -ympäristöä, harkitsemme vielä muutamaan kertaan, ja luovumme viime metreillä. Samoin, jos kyseessä on oma toimeentulomme.

Uudistusta estää myös jaksamisen vaikutin. Jaksanko tai viitsinkö lähteä tähän taisteluun? Tämän vuoksi muun muassa eri instansseihin tulevat valituiksi, eivät välttämättä parhaat, vaan yleensä ne, jotka joko pyrkivät tai eivät osanneet kieltäytyä.

Samoin toimii näyttää hyvältä -vaikutin. Keskitymme liikaa siihen, että annamme julkisuuteen hyvän, toimivan ja ehjän kuvan. Vähemmän huolehdimme kenties siitä, että olisimme hyviä, toimivia ja ehyitä.

Jotta nyt välttäisimme avoimen riidan, myönnän, että saatan olla väärässäkin. Mutta epäilen vahvasti. Ottakaamme itseämme niskasta kiinni. Tehdään, mitä täytyy – Suomen, tulevien sukupolvien ja Jumalan valtakunnan tähden!


Mika Yrjölä

Kirjoittaja on Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja.