Periytyykö lähetysrakkaus?

Toimitustyössä vilisee paljon nimiä. Kun dataa helluntailaisten projekteista ja tekemisistä virtaa lehteen, useimmiten nimet eivät liity mitenkään toisiinsa – paitsi maaliskuisen Tellus-lähetyskonferenssin kohdalla.

Kun konferenssia koti- ja ulkomailta toteuttaneita ynnäili yhteen, paljastui jotakin mielenkiintoista. Monen toteuttajan taustalta löytyi pidempi historia sille hengelliselle tehtävälle, jossa kukin toimi. Heidän elämässään oli vaikuttanut pastori-isiä, lähettivanhempia, hengellisen työn pioneereja, auttamiselle vihkiytyneitä, tai kokonaisia lähettisukuja.

Havainto liittyy myös hengelliseen työhön yleensä. Näyttää nimittäin siltä, että jos henkilön vanhemmat tai isovanhemmat olivat löytäneet ja täyttäneet paikkansa Jumalan työssä, heidän esimerkkinsä vaikuttaa. Kun vanhemmat ovat aidosti sitoutuneet Jumalan päämääriin – joko palkasta tai palkatta, näkyvästi tai taustalla – sitoumus siirtyy ainakin osalle heidän jälkeläisistään.

Periytyykö siis lähetysrakkaus? Ja mitä se edes on? Periytymisen osalta Jumalaa palvelevat perhekunnat viittaavat varmasti mieluummin Jumalan armoon. Monesti jalo kutsumus voi tuntua jättävän jälkeensä lähinnä raunioita, eikä oma omistautuminen Jumalan käyttöön välttämättä heijastu lasten elämään samansuuntaisina valintoina.

Mutta kaiken keskellä Jumala on armollinen. Hän kuulee vanhempien rukoukset, ja hänellä on omat, korkeammat tiensä aikatauluineen. Hän voi jatkaa työtään suvuissa ja niiden kautta, vaikka ihmiset olisivat jo menettäneet toivonsa.

Lähetysrakkaus taas on jo sanana pulmallinen, koska se yhdistetään usein vain vieraisiin maihin. Tämä tekee lähetysrakkaudesta harvojen hommaa ja jättää ulkopuolelle ison joukon niin sanottuja tavallisia uskovia. Kuitenkin Jeesus käski lähetyskäskyssään (Matt. 28:18–20) tehdä opetuslapsia. Ja sitähän Suomen seurakunnissakin tehdään kaiken aikaa.

Niinpä myös suomalainen seurakuntatyö, sekä sen ja lähetystyön tukeminen tavalla tai toisella, kuuluu mielestäni lähetysrakkauteen. Lähetysrakkaus voi valloittaa jokaisen. Se on sitä, että antaa tietoisesti Jumalalle luvan käyttää elämäänsä muiden hyväksi, sijainnistaan riippumatta.

Myös se, miten näemme ympäristömme, voi vaatia päivittämistä. Hengellinen työ Suomessakin muistuttaa näet yhä enemmän lähettien todellisuutta kaukomailla.

YWAMin lähetystyöntekijä Henri Hermunen herättelee uskovia tähän Wycliffen nettisivuilla. Hän huomauttaa, ettei Suomi ole enää yhteisesti jaettujen kristillisten arvojen pohjalta pyörivä yhteiskunta, vaan lähetystyössä tutut kulttuurietäisyydet pitää ylittää myös täällä, jotta evankeliumi tavoittaa suomalaiset.

Hermunen kirjoittaa: ”Meidän on hyväksyttävä, että kaikki yrityksemme viestiä evankeliumia länsimaisessa kontekstissa ovat nyt kulttuurien välistä viestintää. Meidän on opittava katsomaan suomalaista kulttuuria lähetystyöntekijän silmin.”

Ruut Ahonen

Kirjoittaja on Aikamedian toimituspäällikkö.