Parempi kuin uusi

Vuodenvaihteen vapaapäivinä oli aikaa uppoutua luoviin har­rastuksiin. Neulominen ja virkkaaminen ovat kestosuosikkeja, mutta tänä vuonna hurahdin parsimiseen.

Joku voisi kysyä, miten niin tylsään asiaan kuin parsimiseen on mahdollista hurahtaa. Helposti, jos on sattunut kirjoittamaan Googleen sanat ”visible mending”, näkyvä korjaaminen. Yhtenä iltana joulun alla tein tämän virheen ja inspiroiduin niin, että löysin itseni parsimasta vielä puolenyön aikaan, vaikka tiesin, että seuraavana aamuna pitäisi olla kykenevä muovailemaan järkeviä ajatuksia.

Perinteisen ajattelutavan mukaan parsimus on onnistunut, kun siitä ei näy jälkeäkään. Näkyvän paikkaamisen idea on päinvas­tainen: korjaustyötä suorastaan korostetaan erivärisillä paikoil­la, langoilla ja kirjailuilla. Perinteinen parsiminen on vähän kuin siivoustyötä, joka saa huomiota vain silloin, kun se on jäänyt tekemättä. Näkyvä paikkaus puolestaan rohkaisee villeihin kokeiluihin. Onneksi mieheni on avarakatseinen, sillä hänen farkkujensa haaroissa komeilee nyt vaaleanpunaisilla langoilla kiinnitetty paikka.

Hienoin näkemäni visible mending -tyylin edustaja on erään kotikaupungissani liikkuvan miehen takki. Se on paikattu niin moneen kertaan, että alkuperäistä kangasta on tuskin lainkaan jäljellä. Takki on jo ennemmin taideteos kuin vaatekappale.

Mies lienee koditon, ja toisinaan häntä näkee kirjaston lu­kusalissa ompelemassa takkiinsa uusia paikkoja erivärisistä til­kuista. Köyhyydessä ei sinänsä ole mitään ihannoimista, mutta ihailen miehen luovuutta. Nykymaailmassa jopa kodittoman on helppo heittää risa takki roskiin ja hakea joltain hyväntekeväi­syysjärjestöltä parempikuntoinen tilalle. Mies on kuitenkin näh­nyt takin eteen paljon vaivaa, minkä vuoksi sen arvo on minun silmissäni suurempi kuin uutuuttaan hohtavan tuotteen.

Näkyvä paikkaaminen tuo mieleen japanilaisen wabi-sabi-filosofian, jossa korostetaan epätäydellisyyteen kätkeytyvää kauneutta. Yksi ajattelutavan ilmenemismuoto on kintsugi eli rikkoutuneiden keramiikkaesineiden näkyvä korjaaminen. Palat yhdistetään toisiinsa kultalakalla, jolloin saumakohtiin muodos­tuu seittimäinen sädehtivä kuvio.

Tuttu kristillinen metafora kuvaa Jumalaa savenvalajana, joka muotoilee rikkoutuneesta astiasta uuden. Lupaus kaiken luomisesta uudeksi on lohdullinen, mutta jotenkin minua häi­ritsee ajatus siitä, että risat kohtani pyyhkäistäisiin näkymättö­miin. Jotkin elämässäni tapahtuneet asiat olisivat toki saaneet jäädä tapahtumatta, mutta ne kuitenkin tapahtuivat ja vaikut­tivat minuun. Jos kukaan ei näe niitä, näkeekö kukaan minua ihan oikeasti?

Eivät rosot ja repeämät välttämättä kerro tappiosta - ylös­nousseella Jeesuksellakin oli käsissään naulanjäljet, joista ope­tuslapset tunnistivat hänet.

Entä jos Jumalaa ajattelisikin käsityöläisenä, joka korjaa rikkou­tuneet kohdat kullalla ja parsii repsottavan kankaan värikkäällä langalla? Hän tuntee työstämänsä materiaalin ja näkee siinä aina uusia mahdollisuuksia. Lopputulos yllättää katsojan: esine ei tosiaan näytä siltä kuin se kaupan hyllyllä näyttäisi, mutta nyt se on paitsi käyttökelpoinen myös ainutlaatuisella tavalla kaunis.

Säde Loponen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimittaja.