Palveltavaksi ja palvelemaan

Mieheni virittelee kosketinsoitinta iltaa varten. On seurakuntamme kokous ja laulamme ensimmäistä kertaa siellä. Harhailen hänen lähellään, kunnes löydän pianon.

Vähäisen näköjäänteeni avulla näen pianon päällä kukan. Olen kiinnostunut kukista ja ojennan käteni sitä kohti, ja niin se kallistuu, kaatuu ja kuuluu kolahdus ja tussahdus – eikä kukkaa enää ole. Pianon kansi oli auki, ja niin kukka keikahti pianon sisuksiin. Sinne menivät nyt mullat ja koko ruukku. Jähmetyn paikalleni. Kuinka nyt käy?

Voihkaisen voimallisesti, ja siinä samassa vanhimmistoveli seisoo turvallisesti vieressäni. Hän rauhoittelee minua lämpöisellä äänellään ja kumartuu kurkistelemaan pianon syvyyksiin. Sieltä hän onkii ruukun ja kukan ja multaa sen myötä.

En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, kuinka piano yleensä soi moisen kohtelunsa jälkeen aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sanon onnettomana, että en enää ikinä tule laulamaan koko seurakuntaan, kun en osaa olla asiallisesti. Vanhimmistoveli rauhoittelee edelleen minua.

Näin alkoi ensimmäinen palvelutehtävämme rakkaassa seurakunnassamme Myyrmäessä vuonna 1988, hyväksyttyinä näkövammaisina. Siitä lähtien olemme laulaneet mieheni kanssa eri seurakunnissa, mihin olemmekaan kuuluneet ja minne taivaallinen Isämme on meitä johdattanut.

Vammainen ihminen tarvitsee monesti apua seurakuntalaisilta. Mutta kun hän on henkisesti ja hengellisesti eheytynyt, hän usein kaipaa myös saada olla osallisena seurakuntatehtävissä. Vammainen ihminen haluaa elää normaalia elämää siinä missä tervekin: olla yhteydessä seurakuntaan; ja jos Jumala kutsuu häntä tehtäviinsä, hänellä on oikeus ryhtyä niihin siinä missä terveelläkin.

Terveestä tämä voi tuntua ristiriitaiselta, koska vammaista on myös autettava joissakin asioissa. Vammainen ei kuitenkaan tarvitse mitään erityiskiitoksia siitä, että on mukana seurakunnan työmuodoissa. Jumalalle vammainen ei tuota ristiriitaisia tunteita, vaan me olemme hänen luomiaan ja hän on suunnitellut meidän elämämme jo luomisesta asti (2. Moos. 4:11–12).

Tervehenkinen seurakunta ymmärtää tämän ja ottaa myös vammaiset seurakuntaelämään oikealla tavalla mukaan. On Jumalan mielen mukaista, että jokainen seurakuntalainen saa käyttää häneltä saamiaan lahjoja tasavertaisesti ja iloisesti omassa hengellisessä kodissaan. Ei Jumala halua kenenkään jäävän vaille hänen siunaustaan sen vuoksi, ettei vammaisen henkilön anneta käyttää leiviskäänsä.

Tänään olen onnellinen seurakunnassani. Koen saavani olla täydellisesti perheen jäsen: palvelen sielunhoitoryhmässä ja mieheni kanssa meillä on musiikkivastuu kerran kuukaudessa.

Rukoilen ja toivon, että jokainen vammainen saisi samankaltaisen kohtelun kuin me saamme Jyväskylän Siiontemppelissä. Olemme erilaisia, mutta kuitenkin olemme hyväksyttyjä samanlaisina Luojan luomina ihmisinä. Se on henkisesti ja hengellisesti terveen seurakunnan merkki. Kristuksen rakkaus hallitsee seurakuntaamme, ja jopa vammaisen ihmisen on hyvä olla mukana terveessä yhteisössä.


Tarja Varjonen

Kirjoittaja on näkövammainen kirjailija Keski-Suomesta.