Maanantai 6. joulukuuta.
Nimipäivää viettää Niilo, Nikolai, Niko, Niklas

Päärlyporteista pyhien porukkaan

- Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Oikeastaan ei voi kuin ihmetellä Jumalan riskinottoa, Sari Essayah kirjoittaa.
- Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Oikeastaan ei voi kuin ihmetellä Jumalan riskinottoa, Sari Essayah kirjoittaa.

Suomessa pyhäinpäivä on säilynyt arvokkaana vainajien, marttyyrien ja pyhimysten muistopäivänä. Angloamerikkalainen makaaberi halloween-kulttuuri on vasta viime vuosikymmeninä löytänyt meilläkin jalansijaa. 

Eipä silti, että lasten ”karkki tai kepponen” -kierroksista kukaan suuremmin hermostuisi. Ei kuitenkaan liene liikaa, että joskus hiljennymme yhdeksi juhlapyhäksi elämän rajallisuuden edessä. Pyhäinpäivän kynttilämeri haudoilla on vaikuttava näky. Se muistuttaa siitä, että valo voittaa pimeyden ja elämä kuoleman. Perillä ei kerran ole kärsimystä, ei surua eikä kyyneleitä.

 


     "Oikeastaan ei voi kuin ihmetellä Jumalan riskinottoa."

 

Jokaisella meillä on omat suosikit taivaslaulujen ja -virsien osastossa. En ole itse koskaan pahemmin haikaillut kristallivirran, päärlyporttien tai kultaisten kävelykatujen perään. Sen sijaan olen tavannut itseni hyräilemästä Think Twicen laulua, jossa taivaskaipuu irrottaa meidät, paljastetut syntisäkit, tämänpuoleisessa vallitsevasta laskelmoinnista, kiipimisestä ja hyödyn tavoittelusta: 

”Ei siellä kukaan kysy papereita, eikä mihin kerhoon kuulutaan, ei siellä tarvii enää laskelmoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa. Siel’ ei ole enää kyyneleitä, siel’ ei turvauduta valheisiin. Siellä on vain joukko eksyneitä, jotka takas kotiin noudettiin.” 

 

Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Oikeastaan ei voi kuin ihmetellä Jumalan riskinottoa. Alkuseurakunnan ajoista lähtien me kristityt olemme olleet erilaisten reppanoiden ja vajavaisten joukko, jonka varassa kuitenkin lepää maailman tärkeimmän uutisen eteenpäin vieminen. 

Sananlaskuissa sanotaan, että ”kivi kiveä hioo, ihminen toistansa”. Jumala on tarkoittanut meidät elämään seurakuntaruumiin jäseninä ja palvelemaan omalla paikalla, pyhän yhteisen seurakunnan pienenä osana. Kristittyjen keskinäisiä kinasteluita seuratessa tosin tuntuu, että tämäkin totuus on unohtunut. Elämä vajavaisena toisten keskeneräisten joukossa saattaa kyllä aika ajoin muistuttaa mieleen norsujen vihkikaavan kehotuksen: kärsikää toisianne! 

 

Jo Vanhassa testamentissa pyhäksi tunnistettiin se, mikä oli Jumalalle erotettua hänen käyttöään varten riippumatta materian itsensä arvosta. Lähes kaikki Paavalinkin kirjeet on osoitettu alkuseurakuntien ”uskoville pyhille”, vaikka seuraavilla riveillä ojennetaan ja opastetaan, huokaillaan ja moititaan, selvitellään erimielisyyksiä ja ollaan erotuomarina. 

Pyhyys ei olekaan meissä tai poisnukkuneissa kirkkoisissä, vaan Jumalan armossa. Hän valitsee heikot, syntiset ja haavoitetut. Isän kärsivällisyydellä hän hoitaa, kasvattaa ja varustaa meitä, antaapa vielä Pyhän Henkensä asumaan meissä. Jumalan työtovereina saa puolestaan olla avaamassa lähimmäisille tulevaisuuden, toivon ja Jumalan mahdollisuuksien näköaloja. 

 

Arjessaan uupuneelle lähimmäiselle evankeliumia on se, ”ettei särkynyttä ruokoa muserreta eikä suitsevaa kynttilää sammuteta”. Riittämättömyyden kokemus tuo meidät armon mahdollisuuksien alle. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme. 

 

Sari Essayah 

 

Kirjoittaja on kansanedustaja ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja



UUTISET