”Opeta minua sivistyneesti, Jumala”

Vietin alkukesän parin kuukauden lomalla, johon kuului täysihoito yhden sisäelimen  vaihtamisella. Kaiken kaikkiaan kokemus oli melko lailla positiivinen, sillä viivan alle jäi ainakin uusi maksa ja varmuus ihmisten rukoustuesta. En tiedä, mikä oli Jumalan rooli siinä, että immuunijärjestelmä orkestroi maksani hautajaiset. En kuitenkaan voi väistää ajatusta siitä, että hän tahtoi opettaa minulle jotakin tilanteen kautta.

Uskon, että Jumala halusi valaista minulle jotakin tärkeysjärjestyksistä ja luottamuksesta häneen. Kuitenkin jäin kaiken keskellä miettimään ajassamme ja myös aivoissani vaikuttavaa ajatusta: se, että Jumala käyttää niskalenkkiä jonkin asian opettamiseen, ei tunnu saarnastuolikosherilta.

Miksi tämä kirkkoisällinen ajatus tuntuu niin etäiseltä?

Pieni omakohtainen sielusukellus antoi vastauksia. Tunteenomainen ajatukseni on, että Jumala loi meidät itsenäisiksi ja älykkäiksi. Jos siis Jumala tekisi jotakin muuten kuin kainosti ja vienosti taivuttelemalla, se loukkaisi itsenäisyyttämme – ja lopulta itse Jumalaa, Luojaamme.

Jos Jumala haluaa siis tehdä jotakin kanssani, hän saa istua neuvottelupöytään: listaamme argumenttimme ja sen jälkeen neuvottelemme, kunnes pääsemme molempia osapuolia tyydyttävään kompromissiin.

Kun varomme keskiaikaisia kuvia pelottavasta feodaalihallitsijajumalasta, olemme joskus marinoituneet kuin hellesään grillipihvit länsimaisen populaarifilosofian grillikastikkeessa. Kun elämäntapablogit huutavat ”toteuta itseäsi” ja ”löydä itsestäsi tarkoituksesi”, me olemme kastaneet ja kalkinneet nämä käsitykset kirkkosalikelpoisiksi.

Populaarikulttuurin julistusta selitämme sillä, että ”Jumala on istuttanut meihin osan suunnitelmastaan”. Sisälläni on siis osa Jumalan suunnitelmaa, joka hehkuu ja sykkii majakkana, ja sen laservalokiila ohjaa minua kohti elämäni tarkoituksen täyttymistä.

Kun siis toteutan sitä, mikä tuntuu minusta kivalta, Jumalankaan ei tarvitse minua neuvoa. Mikäli hän tahtoo jättää marginaalimerkinnän tai alaviitteen, hän saa jättää valituksen kahtena kappaleena sihteerillemme.

Olen kuitenkin lopulta alkanut kallistua siihen, että en ehkä olekaan niin fiksu ja nopeasti oppiva tapaus. Aina siis Jumalan valitsema reitti ei ole kuin kuuluisissa askeleissa rannalla. Ajoittain pimeästä laaksosta tulee enemmän kyntöäkeen jälkeä muistuttava vana, kun Jumala on joutunut raahaamaan minua nilkasta ulos päivänvaloon, ja minä olen kynsinyt ja raapinut kaikin voimin toiseen suuntaan kivikossa ja pomputtanut päätäni jokaista kalliopaatta vasten.

Kun keväällä makasin ensimmäisen kyljen läpi otetun paksuneulanäytteen jälkeen sairaalasängyssä pakkolevossa, pohdin, paljonko voin neuvotella Jumalan kanssa. Ymmärsin, että mihin tahansa Jumala tahtoisi minua viedä, minulla ei olisi siihen veto-oikeutta, mutta lopulta voisin luottaa siihen, että hän sanoo olevansa rakkaus. Totesin, että yhdessä kirkkoisien, keskiaikaisen feodaalikansan ja populaarihipsterien kanssa tähän on lupa tyytyä.

Markus Mäenpää

Kirjoittaja on sisuskalukorjailtu kaksosten isä ja teologi.