Omalla äänellä

”Äänellään se lintukin laulaa”, sanoo sananlasku. Olemme taas kuulleet monenlaista lintujen liverrystä. Ne erottuvat toisistaan omina, tunnistettavina ääninään muodostaen yhdessä eräänlaisen luonnon sinfonian. Se ei soi huolella harkittujen nuottien mukaan. Se on toisenlaista taidetta, jossa on ihan omanlaistansa särmää.

Ihmisen laita on toisin kuin linnun. Omaa ääntä ei aina ole helppo löytää. Neljännesvuosisata sitten puheoppia opiskellessani lausui puhetekniikan opettaja mittaustensa perusteella, etten hänen mielestään puhu omimmalla äänelläni. Sen tulisi kuulostaa hieman erilaiselta; kertoipa senkin, että millaiselta. Luullakseni huippuammattilainen oli oikeassa.

Vuorovaikutus kasvuympäristöni kanssa oli nähtävästi muokannut ääntäni niin, että se vastasi syvälle sisimpääni muodostunutta kuvaa siitä, mikä minä olin suhteessa muihin. Myös ääneni tuli resonoida oikeassa suhteessa toisten ääniin. Tapani puhua oli vuosikymmenien aikana mennyt syvälle lihasmuistiin, enkä voinut sitä enää muuksi muuttaa. Ääneni väsyminen ja käheytyminen kuitenkin kertoo, ettei kaikki ole kohdallaan. En puhu enkä laula ”levosta käsin”.

Sen kuitenkin opin, että oman äänen löytäminen on kova juttu. Saattaa olla, että meidän tulisi löytää ”oma äänemme” muussakin mielessä. Tarkoitan tällä omaa näkemystämme, omia mielipiteitämme ja omaa tapaamme tehdä asioita. Ja vaikka meidän tulee oppia suhteuttamaan äänemme muiden ääniin, emme saisi antaa niiden ajaa ylitsemme. Eikä meidän pitäisi itsekään jyrätä itseämme kuuntelemalla kohtuuttomasti toisten ääntä. Omaa ääntä ei saisi hukata! Jos niin on jo käynyt, sen löytämiseksi kannattaa tehdä parhaansa.

Jossakin nuoruuteni vaiheessa minusta tuli hiljainen ja vetäytyvä (en tajua, miten minusta tuli puhuja!). Oman ääneni löytäminen kesti kauan.

Kenties näin kävi siksi, että olin porukoissa se ”hiljainen mies”, joka en juttelemalla testannut näkemyksiäni suhteessa muiden vastaaviin. Pikkuhiljaa ne kuitenkin alkoivat selkiytyä ja vähitellen uskalsin alkaa puhua omalla äänelläni. Kai minulla siihen on yhtäläinen oikeus kuin muillakin, päättelin. Kunhan sopeutan sen osaksi kokonaisuutta, olen rakentava ja otan toiset huomioon.

Mutta totuuden nimessä, särmää pitää löytyä! Oma ääni ei saa olla niin sliipattu, ettei saa läpi sanottavaansa. Mitä siis vaatii, että siinä, mitä puhumme, kirjoitamme tai toimitamme, kuuluu oma ääni? Sen, että olemme läsnä siinä, mitä teemme. Ulkokohtaisesta tekemisestä ei kuulu oma ääni. Sisäinen läsnäolo, sen se vaatii.

Läsnäoloon taas tarvitaan riittävä kiinnostus siihen, mitä tekee. On vaikea syttyä sisäisesti jostakin, mistä on enemmän tai vähemmän ”ulkona”. Asian pitää tuntua omalta, ettei tarvitse tehdä väkisin vaan voi toimia levollisesti.

Nyt, kun on meneillään kuumin loma-aika, on hyvä levätä ja virkistäytyä. Sitten on mukava palata arkeen ja seurakunnallisiin tehtäviin – toivottavasti periaatteella ”levosta käsin, omalla äänellä”!


Tapio Lohikko

Kirjoittaja on Tampereen baptistiseurakunnan pastori.