Odota vielä hetki

Lasten pitkäperjantai ei sijoitu pääsiäiseen. Se on jouluaatto. Jou­luaatto on maailman pisin päivä, joka kulkee hitaasti kuin matele­va VR:n Intercity Pasilan rakennustyömaata ohittaessaan.

Aamulla on herätty silmät jännityksestä pyöreinä – tänään saadaan lahjoja! Hotkaistun aamupalan ja kiireellä pukemisen jälkeen kysytään ensimmäisen kerran: ”Koska saadaan avata lah­jat?” Vanhempien kryptiset vastaukset joulupukin aikataulusta tai mummon saapumisesta eivät auta yhtään.

Tätä päivää on odotettu ja paineita ladattu ainakin 22 päivää – siitä asti, kun Prismasta haettiin joulukalenteri puoleen hintaan. Ja tänään, kun se viimeinen, iso luukku on vihdoinkin avattu, pitää vielä mukamas siivota ja laittaa ruokaa.

Niin tunnit matelevat. Aikuisilla on yhtä ja toista tehtävää ja näprättävää. Ulkoilukaan ei auta, etenkin kun maassa on lunta vä­hemmän kuin juhannuksena konferenssissa. Joulurauhan julistus televisiosta tuo vähän toivoa, että ehkä tänään kuitenkin jotakin tapahtuu, mutta äidin viittaukset rauhanrikkojien saamaan tuo­mioon vie senkin pienen lohdun.

Kun sitten piinaavan päivän päätteeksi laatikot on saatu uunis­ta, väki saatu syötettyä ja vihdoin päästy sohville sulattelemaan kinkkua ja riisipuuroa, tulee vielä viimeinen isku vasten lasten kasvoja: ”Nyt sitten luetaan jouluevankeliumi.” Tässä vaiheessa jokainen itsesuojeluvaistolla varustettu lukutaitoinen lapsi tar­joutuu esittelemään pikalukutaitojaan kerääntyneelle suvulle. Ja vasta sitten…

Lasten into jouluaattoa kohtaan on ehkä vanhempien kohdalla verrattavissa uuden vuoden odottamiseen. Tunne siitä, että saa aloittaa uuden kalenterin, puhtaan sivun elämässään, jossa pyyhitään entisen vuoden traumat ja häpeät, epäonnistumiset ja virheet, tuntuu houkuttelevalta. Uuteen vuoteen liittyy lupauksia: tänä vuonna kuntoilen, laihdutan, muutan, olen kiltti… jotka sit­ten helmikuun taitteessa alkavat väsyttää.

Israelin kansalle odottaminen oli tuttua. Satojen vuosien ai­kana lausutut ennustukset Messiaasta ja samalla olosuhteiden vaikeutuminen olivat nostaneet odottamisen ilmapiirin korkealle. Roomalaisten valta, tyrannimainen johtaja ja nyt vielä verotuksen alkaminen, sekä aika ajoin toivoa nostattaneet kapinaliikkeet omi­ne messioineen, olivat räikeässä ristiriidassa lupausten kanssa. Odotusta oli – ja sitä oli jatkunut pitkään!

Kun vastaus sitten tuli, sitä ei kuitenkaan moni huomannut: muu­tamat hupsut paimenet, jotkut ulkomaalaiset tiedemiehet ja lähi­suku, joskin sielläkin taisi epäilijöitä riittää.

Ja sitten olivat Simeon ja Hanna. Kaksi ihmistä, jotka olivat oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikealla asenteella. Simeon tuli Hengen johdatuksesta temppeliin oikeaan aikaan, Hanna harvem­min edes lähti sieltä. He eivät olleet antaneet kyynisyydelle tilaa ja olivat kerta toisensa jälkeen voittaneet pettymyksensä ja antaneet uudestaan tilaa odotukselle.

Ja nyt, kun köyhä perhe kantaa vuosisatojen lupausta heidän ohitseen, he tunnistavat odotuksensa kohteen – Messias oli saa­punut, kansojen toivo oli temppelissä. Temppeli oli täynnä ”am­mattilaisia”, mutta Hanna ja Simeon tunnistivat vastauksen. Ja kertoivat siitä eteenpäin.

Tänä jouluna meillä on etuoikeus kertoa maailmalle, että odotus on palkittu: rauhanruhtinas on jo tullut!

Mika Yrjölä

Kirjoittaja on Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja.