Nuotiolla minä, Jumala ja makkaratikut kaikille

Istuin teininä kesäyössä nuotion äärellä ja katsoin kekäleiden hehkua. Viileyden tuoksussa ja mäntyjen varjoissa pohdin, miten voisin muuttua sellaiseksi, että tarvitsisin vain Jumalaa. En mitään muuta, yksin Jumalaa. Ei ihmisiä, ei tsemppausta tai kunniaa, ei läheisyyttä tai kosketusta, korkeimmalla tasolla ei edes ruokaa. Yksin Jumalaa.

Kuulin nuorena tarinoita ihmisistä, jotka olivat ääriolosuhteissa selvinneet yksin Jumalan kanssa: vainoissa, viidakoissa, vankiloissa tai juoksuhaudoissa. Heillä ei ole ollut selkääntaputtelijoita, myönteistä ajattelua pumppaavia saarnaajia tai kirkkosalillista samanmielisiä musiikin ystäviä. Oli vain suhde Jumalaan – ja kaikki ihmisen kaipaus sai täyttymyksensä hänessä.

Rukous ja Jumalan etsiminen ovat uskonelämän peruspalikoita. Silti uskon, ettei muiden tarpeiden ja yhteisön kaipuun kieltäminen ole sitä, mitä Jumala haluaa seuraajiltaan. ”Vain yksin Jeesus, hän mulle riittävi” voi olla tarpeen ääriolosuhteissa, mutta se ei ole Jumalan perustaso ihmiselämässä. Ääriolosuhteissa on se hankaluus, että ne ovat nimelleen uskollisesti äärimmäisiä. On vaikea ajatella, että eläisi elämäänsä kuin tykistökeskityksessä tai puulautalla keskellä taifuuninjälkeistä hurrikaania. Vaikka tilanteiden viritystaso kuulostaa tavoiteltavalta, se olisi silti arkielämässä matka kohti vatsahaavoja ja kestämätöntä stressiä.

Ihmissuhdetarpeiden tärkeys tulee esille jo luomiskertomuksessa, kun Jumala itse toteaa, ettei ihmiselle ole hyväksi olla yksin. Paavali allekirjoittaa ihmisten syvän tarpeen toisen luokse jopa niin paljon, etteivät avioparit saa pihdata edes peitonheilutuksesta kuin  korkeintaan rukouksen tähden – ja siitäkin syystä vain määräajaksi.

Jeesus itse kokosi alkuseurakunnan perheeksi, jonka jäsenet tervehtivät toisiaan kuin ystävät ja perheenjäsenet. Länsimaisena on helppo vajota siihen ojaan, jossa korostaa putkinäköisenä omaa jumalasuhdettaan ja Jumalan tarkoituksen henkilökohtaista toteuttamista. Jos joutuu ottamaan murheekseen vielä pyhitysvammaisia lähimmäisiä, Jumalan rima tuntuu olevan liian korkealla. Perhe tarkoittaa aina aamuhengitystä, riitoja Aku

Ankan lukemisjärjestyksestä ja väärällä hetkellä varattua vessaa. Kaikesta huolimatta Jumala ei ole kutsunut seuraajiaan pelkästään henkilökohtaiseen suhteeseen kanssaan, olkoonkin se kiinteä osa hengellistä elämää. Jumala loi ihmiset elämään toistensa kanssa ja perheenä. Juuri uskovien yhteisö on joukko, jonka kautta Jumala on koko kristinuskon historian ajan muuttanut maailmaa.

Jos pääsisin takaisin nuoruuden kesäillan nuotiolle, uskoisin kaipaavani yhtä täysillä Jumalaa. Kuitenkin olen oppinut, että leiritulelle tarvitaan ainakin ajoittain mukaan samaan suuntaan menijöitä, vaikka osalla heistä olisi väärä musiikkimaku ja osa nauraisi huonoille vitseille. Ehkä Jumalan ajatus olisi silloin paistaa porukalla käristettä ja tofunakkeja samoilla tikuilla kuin perhe piknikillä: toiset sinapilla, toiset ilman.

Markus Mäenpää

Kirjoittaja on kaksosten isä ja teologian jatko-opiskelija.