Museokamaa

”Nouse harmaapään edessä, anna arvo vanhukselle ja pelkää ja kunnioita Jumalaasi. Minä olen Herra.” (3. Moos. 19:32.)

– Kekki, kato! Ikivanha iPadi!

Tabletteihin ja kosketusnäyttöihin tottunut ekaluokkalainen oli lapsille rakennetussa museossa löytänyt käsiinsä rihvelitaulun ja kiikutti sen ukille eli ”Kekille” ihmeteltäväksi.

Kekki saattoi onnekseen kertoa, että rihvelitaulua ja liitua oli käyttänyt hänen mummonsa kansakoulua käydessään. Kekin aikana koulussa oli sentään jokaisella jo omat vihot, värikynät ja ikiomat Aapiset.

– Eiks teillä tosiaan ollu luokassa edes läppäriä?

Museossa, pikkumiehen epäuskoisen katseen edessä, Kekki vanheni hetkessä museoasteelle ja tunsi kuuluvansa näytteille asetettujen puusuksien, öljylamppujen ja muiden muinaismuistojen joukkoon.

Vanhan testamentin kehotus kunnioittaa vanhusta sisältää merkityksen, joka leimaa koko juutalaista ajattelua. Talmudin mukaan harmaapään oletetaan elämänsä aikana ja kokemansa kautta oppineen tuntemaan Jumalaansa. Näin ollen vanhuksen kunnioittaminen on myös – ja ennen muuta – hänen Jumalansa kunnioittamista. Harmaapään edessä seisomaan nouseva nuorempi osoitti siis arvostusta vanhuksen tuntemalle Jumalalle. Sille Jumalalle, jonka hän itsekin halusi oppia tuntemaan. Vanhuksen kunnioitus ja Jumalan kunnioitus eivät siis olleet kaksi erillistä kehotusta, vaan ne liittyivät yhteen. Kunnioittamalla
harmaapäätä nuorempi osoitti kunnioittavansa myös Jumalaa.

Jonkin aikaa sitten seura­kuntiimme kotiutui sanapari ”kunnioituksen kulttuuri”. Alkujaan samannimisen kirjan markkinointiin luotu slogan vakiintui hetkeksi muun muassa johtajuuskoulutustemme teemaksi.

Muutosjohtajuusvalmennusten puheet kunnioituksen kulttuurista kumisivat ajoittain valitettavan onttoina ja paljastivat, että siitä puhe, mistä puute. Uuteen kulttuuriin luotiin uudenlainen hierarkia, jossa kunnioitus perustuikin ihanteisiin, jotka itse katsoimme arvostamisen arvoisiksi. Näin kunnioituksestamme tuli luvattoman valikoivaa.

Juutalainen opetus kehottaa meitä kuitenkin kunnioittamaan harmaapäätä, ei esimerkiksi hänen oppineisuutensa vaan hänen tuntemansa Jumalan tähden. Tuon kunnioituksen puuttuessa – he muistuttavat – on minun kauneinkin kiitoslauluni pahasti säröillä.

”Kun näet lapsen, ota lakki päästäsi, sillä et koskaan tiedä, mitä hänestä tulee!” Tällä isältään kuulemallaan viisaudella lähetyslegenda Anna-Liisa Mattsson evästi kentälle lähteviä kouluevankelistoja vuosikymmenet sitten. Tämä mielessään Kekki nosteli lapsenlapsiaan – tulevaisuuden tekijöitä – autonsa takapenkille museon parkkipaikalla.

– Turvavyö! Voitko auttaa, Kekki?

Kiinnittäessään pikkuisten turvavöitä muinaismuisto koki omanarvontuntonsa vähitellen palaavan.

Katajanokan risteysalueella taustapeilistä näkyi, kuinka takapenkillä istuvista pieninkin seurasi huolekkaana pääkaupungin liikenteen vilinää. Museossa viisastuneena pikkuinen päätti kaikkien puolesta varmistaa:

– Kekki! Onks sulla navigaattori?

Heimo Enbuska

Kirjoittaja on Kuopion helluntaiseurakunnan johtava pastori.