Olen jo aiemmissa kolumneissa kertonut, että itselleni Ristin Voiton rakkainta antia ovat muistokirjoitukset. Niissä ihminen – sekä kirjoituksen kohde että muistelija – on parhaimmillaan. Kirjoittajana saatan olla nuorehko aikuinen, mutta lehden lukijana olen siis pikemminkin seniorikansalainen.
Jokainen ansaitsisi kuulla omissa hautajaisissaan lausutut sanat jo eläessään ja lukea muistokirjoituksen itsestään vaikkapa hieman ennen pois lähtöä.
Tapaus sanomalehden toimituksen tosielämästä.
Muutama vuosi sitten tärkeä hengellisen kentän vaikuttaja kuoli. Monien mielestä hieman liian aikaisin, sairauden saattelemana.
Oli ilahduttavaa, että hänelle löytyi poikkeuksellisen runsaslukuinen joukko muistelijoita. Sähköpostiin ropisevia muistokirjoituksia lukiessa silmiin särähti kuitenkin eräs asia: kaikki kirjoittajat eivät suinkaan muistelleet ystäväänsä. He kirjoittivat lennokkaita sattumuksia omasta elämästään ja hiljattain kuollut henkilö – se, kenen elämää olisi pitänyt kertailla – häipyi kirjoituksissa vaatimattomaksi statistiksi.
Kävi ilmeiseksi, etteivät kaikki kirjoittajat todella tunteneet muistokirjoituksen kohdetta kuin jonkin lyhyen työtoveruuden perusteella. Hän pikemminkin edusti heille jotakin aikakautta tai elämänjaksoa, jonka äärelle oli nyt mukava pysähtyä. Muistokirjoitus ystävästä muuttuikin muistokirjoitukseksi omasta nuoruudesta.
Onneksi vaatimattomalle suurmiehellekin löytyivät ne muistelijat, jotka tunsivat hänet ja olivat hänen rinnallaan aivan viimeisille metreille asti.
Itsensä muistelijoita ei voi syyttää kuin korkeintaan hienoisesta tyylitajuttomuudesta. On inhimillistä, että ajatukset toisen pois lähdön hetkelläkin viivähtävät omassa elämässä.
On hyvä kysyä itseltään, miten tähän on tultu ja miksi olen sellainen kuin olen. On myös hyvin tavanomaista, että oma elämä nähdään kuin juonellisena elokuvana.
Mutta onko oman elämän varovainen karamellisointi lopulta edes haitallista? Eikö hyvään elämään kuulu olennaisesti se, että mennyt saa ainakin jonkinlaiset kultareunukset? Jos vastapareiksi asetetaan lämmin, itsepetoksellinenkin nostalgia ja katkeruus, jonka viiltäviä kulmia edes aika ei pyöristä, ei ole vaikeaa ratkaista, kumpaa äärimmäisyyttä on syytä pitää tavoiteltavana.
Rukoukseni on, että Jumala saisi muokata elämän varrella kertyviä muistojani.
Hänen toimintatapoihinsa ei yleensä kuulu deletointi. Jumalan työn kautta muistot – ne jotka yhä uudelleen lämmittävät tai satuttavat – saavat uusia merkityksiä vuosien karttuessa. Siksi haavoittavienkin muistojen äärellä on syytä olla toiveikas: kyllä tämä tästä, vuodet tulevat tekemään tehtävänsä.
Menneen merkitys löytyy siten, että mennyt luovutetaan Jumalalle. Itse emme voi historiallemme mennä enää mitään tekemään, mutta Herra kykenee antamaan sille uuden merkityksen.
Ehkä oman merkityksemme löytäneinä pystymme myös muistelemaan toisia niin, että emme elä omaa menneisyyttämme heidän kauttaan.
MuutProfessori Tapio Puolimatkan uusin teos tarttuu kysymykseen perheinstituution atomisoitumisesta. Perhekäsityksen atomisoituminen tarkoittaa sitä, että yhteiskunta kyseenalaistaa yleispätevät perherake...
UutisetOmaishoitajuuden kokeneet Aino ja Juhani Happonen nousivat varjoisilta poluilta uusiin, valoisiin maisemiin. Kokemus antoi pääomaa, josta riittää nyt jaettavaa myös toisille.
MuutTilastoja omaishoitajista• Suomessa pääasiallisia omaishoitajia 350 000 • työssäkäyviä omaishoitajia 500 000–700 000 • arviolta noin 60 000 omaista hoitaa täysin laitoskuntoista läheistään koton...
MuutErään lehden sivulla oli vanha kuva huivipäisestä mummusta ja pienestä parivuotiaasta tytöstä. Sen myötä mieleeni tulvahti elämäni ensimmäinen muistikuva – niin kirkas ja levollinen. Kirkas siksi, ett...