Mitä kannan mukanani?

Muutto – aktiviteetti, jossa siirretään kaikki ihmisen omistamat tavarat huonekaluista pienimpäänkin nippeliin paikasta toiseen, joko kertarysäyksellä tai pikkuhiljaa. Menossa juuri nyt meillä.

 

Muuttaminen on paitsi äärimmäisen stressaavaa, myös erittäin paljastavaa. Säilytetyt ja jälleen uuteen kotiin muuttavat tavarat kertovat paljon siitä, kuka ja millainen olen. Viime kuukauden aikana olen jälleen huomannut olevani (toivottavasti erittäin innokas) lukutoukka, uutta kokeileva ruoanlaittaja ja leipuri, keskitasoisen ahkera kosmetiikan käyttäjä ja melko aktiivinen luonnossa liikkuja. Sekä aikamoinen hamstraaja ja tavaraan kiintyjä.

 

Ehkä jopa enemmän kuin siitä, millainen olen, tavarani tuntuvat kertovan siitä, millainen haluaisin olla. Sopimattomia vaatteita löytyi tietenkin jälleen jätesäkillinen. Pakkasin taas neulelangat, koska haluaisin olla ihminen, joka neuloo jatkuvasti eikä vain kausittain, ja jumppapallon, koska olisi aktiivisempaa istua välillä sillä eikä aina vain sohvalla.

 

Vaikka tätä harva myöntää, omistamme monet tavaroistamme siksi, että näyttäisimme toisten silmissä tietynlaiselta. Ajatus sukkasavotasta jumppapallolla hytkyen saa minut tuntemaan itseni aavistuksen hyväksyttävämmäksi muiden silmissä.

 

Luulisi, että tavaran karsiminen olisi helppoa, kun sen joutuu kantamaan kolmanteen kerrokseen. Silti olen takuulla raahannut portaita ylös monta sellaista esinettä, jota en tule tarvitsemaan kertaakaan uudessa asunnossa asuessani.

 

Mukana kantamisen teemaa olen miettinyt myös lukiessani Retro 70s–80s -Facebook-ryhmän julkaisuja. En kuulu varsinaiseen kohdeyleisöön, mutta monista asioista olen kuullut kasvotustenkin ihan ensi käden kokemuksia. Ryhmän keskusteluja olen kuitenkin halunnut vain seurata sivusta.

 

On erittäin mielenkiintoista, että alun perin tapahtuman mainostamiseen tarkoitettu ryhmä paisuu hetkessä tuhansien ihmisten yhteisöksi, jossa osa jakaa myös hyvin henkilökohtaisia kokemuksiaan. Se kertoo, että hengellisyydessä on kyse asioista, jotka menevät ihmisellä ”ihon alle” ja sinne helposti myös jäävät. Niin hyvät kuin huonot kokemukset. Niitä sitten raahaamme mukanamme.

 

Muistoissamme, ja erityisesti tavassamme suhtautua niihin, on palanen identiteettiämme. On turvallista pitää kiinni vaikkapa sukunimestä tai ammattinimikkeestä – tiedän itse tämän kipeästi. Tai tuntuu tärkeältä muistaa ja muistuttaa säännöllisesti, että on tullut kohdelluksi kaltoin.

 

Vai voisimmeko päästää irti? Totta kai selvät rikokset pitää (tai olisi pitänyt!) selvittää juurta jaksain ja saman tien, kuin myös väärä käytös ja siitä syntyneet haavat ja traumat. On häpeällistä, jos myös kristittyjen yhteisöissä peitellään väärinkäytöksiä ja uhrit vaiennetaan jopa vuosikymmeniksi. Usein pahempaa kuin itse tapahtuma onkin se, miten kaikki halutaan kiistää ja painaa villaisella. Niinkö Jeesus tekisi?

 

Mutta olemme myös itse vastuussa siitä, mitä teemme omien ”muuttolaatikoidemme” kanssa. Seuraavatko ne mukanamme, vai voisiko ne jo kipata poistoon? Kaipaisinko todella menneisyyteen kuuluneita asioita, jos niitä ei enää olisi? Vai saisinkohan luopumalla tilaa jollekin uudelle?

 

 

Anna Vuorinen

 

Kirjoittaja on Aikamedian toimittaja, joka pitää myös Annan aikaa -blogia




40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja